Kuin surmaisi satakielen

Harper Lee 1960
Gummerus
411 sivua

Taustatarina: en ollut koskaan kuullut klassikosta nimeltä To Kill A Mockingbird kun teimme kyseisestä romaanista jotain sanastotehtäviä englannin kurssilla joskus vuosia sitten. Mieleen jäi kuitenkin se, kuinka aivan ihana englanninopettajani totesi minulle "Never heard of it? Well, you'd probably like it, you have such a strong sense of right and wrong". En ollut ikinä ajatellut omaavani mitenkään erityistä käsitystä oikeasta ja väärästä, ja unohdin koko kohteliaisuuden muutamassa päivässä.

Kunnes... tässä päivänä muutamana jälleen kiertelin kirjaston Ajankohtaista-hyllyä, jonka teemana tällä kertaa olivat Unohdetut Klassikot. Kesti hetken aikaa muistella miksi sanayhdistelmä Kuin surmaisi satakielen kutitti mieltä, mutta sitten tajusin että tämähän on nyt se To Kill A Mockingbird suomeksi. Tiedän (ex)englanninopettajani olevan harvinaisen pätevä ihmistuntija, joten oli pakko poimia tämä romaani lukuun, ihan vain katsoakseni pitäisinkö siitä tosiaan ja jos pitäisin, miksi.

Takakannen luin lähinnä vain muodon vuoksi, sillä olinhan jo päättänyt ottaa tästä romaanista selvää. Mutta kirjoitettakoon se nyt tähän että peruskuvio käy selväksi:

Kahdeksanvuotias Scout kasvaa isänsä ja veljensä kanssa 1930-luvun Alabamassa, Maycombin kaupungissa. Aurinkoiset kesäpäivät ovat täynnä sopivan kokoisia seikkailuja, ja Scout opettelee elämään pienin askelin. Mutta kaupungin uneliaan pinnan alla kytee patoutunutta vihaa.
Scout on autuaan tietämätön turvallisen maailmansa ristiriidoista, kunnes eräs oikeudenkäynti paljastaa kotikaupungin todelliset kasvot. Nuorta mustaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta, ja Scoutin isä ryhtyy puolustamaan häntä. Ennakkoluulot ovat syvään juurtuneita, ja moni haluaa jakaa oikeutta myös tuomioistuimen ulkopuolella. Scout joutuu kohtaamaan asioita, joita ei vielä pysty ymmärtämään. Edessä on kasvun aika.

Rakastuin tähän! ❤ En ollut pitkiin aikoihin rakastunut romaaniin tällä tavoin, edellinen taisi olla se Amerikan lapset silloin kevättalvella. On ihanaa rakastua romaaniin niin perin pohjin ettei millään haluaisi erota henkilöhahmoista viimeisen sivun lopussa. Eli... opettajani oli oikeassa (jälleen kerran), pidin tästä tosiaan ja luulen että se liittyi nimenomaan moraaliini. Huomasin että minulla todellakin on erityisen tarkka käsitys oikeasta ja väärästä, ja se käsitys sopi täsmälleen Harper Leen teoksessaan esittämiin dilemmoihin.

Koin tämän viihdyttävänä, helppolukuisena, lämminhenkisenä, koukuttavana ja silti sopivan haastavana romaanina. Hei, ja ensimmäistä kertaa elämässäni myös kiinnostuin seuraamaan oikeudenkäyntiä, aiemmin en ole moisista juristikieroiluista kiinnostunut sen paremmin elokuvissa, TV:ssä kuin kirjoissakaan (mutta tässä poikkeuksena olikin se ettei Atticus ollut mikään kieroilija vaan maailman hyväsydämisin juristi).

Tajusin vasta romaanin luettuani ettei tämä olekaan ensimmäinen mustien oikeuksia pohtiva romaani johon olen rakastunut. Rakastan myös Tony Morrisonin klassikkoa Beloved, joka sivuaa samoja teemoja. Hmm-mm, jokin näissä tasa-arvokysymyksissä näyttää vetoavan oikeudentajuuni, mutta en vaivaudu analysoimaan viehtymystäni toteamista pidemmälle.

"Mockingbirds don't do one thing but make music for us to enjoy. They don't eat up people's gardens, don't nest in corncribs, they don't do one thing but sing their hearts out for us. That's why it's a sin to kill a mockingbird."

...siinä selitys romaanin (mielestäni kovin kauniille) otsikolle ♡

Musta perhonen / Repaleiset siivet

Kiba Lumberg

Musta perhonen
Sammakko 2004
149 sivua

Repaleiset siivet
Sammakko 2006
236 sivua

Sivistymättömyydessäni en tiedä onko lähiaikoina jonkinlainen romanien kansallispäivä tms. mutta ainakin kirjaston "ajankohtaista" hyllyyn oli koottu mielenkiintoinen sikermä romaniromaaneita (haha olipa fiksu ilmaus). Pakkohan sieltä oli jotain lukemista poimia mukaan, onhan sitä allekirjoittaneellakin oma osansa mustalaisverta suonissaan ja sitä kautta epämääräinen yhteenkuuluvaisuuden tunne kaaleitten kanssa...

Niin tai näin, Lumbergin romaaneihin tartuin tietenkin sen takia mitä trilogian ensimmäisen osan, Mustan perhosen, takakansi lupasi:

Pitkä-Ilmi, Punapää-Saaga, Härkäpuhveli, Valtti-vainaa, poikatyttö Simppa ja muut ovat mukana kun Kiba Lumberg kertoo humoristisesti ja kielellisesti rehevästi omaperäisen mustalaistytön kasvutarinan värikkään mustalaisyhteisön keskellä 1970-luvun alun Lappeenrannassa. Mustalaiset noudattavat heimonsa vuosituhantisia perinteitä, ja monille heistä unet, tarinat ja todellisuus ovat yhtä. Sukujen väliset kiistat, viinanmyynti ja kahnaukset poliisin kanssa riepottelevat yhteisöä. Traagisten tapahtumien myötä herkkä ja samettihame-elämää vastaan kapinoiva nuori tyttö tekee suuren päätöksen.

...mikä siinä onkin että on aina niin loistavaa lukea kirjoja jotka sijoittuvat kotikulmille? Siinä on kumma viehätys kun tietää kävelleensä sitä Sitykäytävää sen tuhat kertaa ja tietää epämääräisten tyyppien yhä hengailevan juuri siellä Kirkkopuiston ja sankarihautausmaan tietämillä... Oh, ja yksi näistä mustalaisista oli jopa Taavetista lähtöisin ja Memesa päätyi myös Joutsenon opistoon vuodeksi! [full disclosure: allekirjoittanut kävi koulunsa Taavetissa ja niin ikään teki vuotensa Joutsenon opistossa, oi nostalgia] Suoranaisen pseudo-patriotismin nimissä oli pakko valita niistä kymmenistä romaniteoksista juuri nämä Kiban kirjoitukset.

Uppouduin näihin ihan kunnolla ja luin romaanin päivässä viikonlopun mittaan, nyt en malttaisi odottaa maanantaita että pääsee katsomaan olisiko trilogian päätösosa vielä lainattavissa kirjastosta. Humpan rytmi on siis sellainen, että Musta perhonen käsittelee Memesa-tytön lapsuutta ja toinen osa sitten teini-iän kasvukipuja. Teemoja ovat erilaisuus ja itsenäistyminen. Memesa haluaa paeta kahlitsevan ja väkivaltaisen mustalaisyhteisön piiristä mutta huomaa, että oikeastaan ihan sama meno jatkuu valkolaisten parissakin -- ihan samalla tavalla niitä naisia raiskataan ja vedetään ympäri korvien joka paikassa, eikä auta muu kuin oppia pärjäämään. Toisessa osassa Memesa ymmärtää olevansa tuplaten ulkopuolinen: hän eroaa valtaväestöstä sekä rodussaan että seksuaalisessa suuntautumisessaan.

Niin... ja se kieli! Dialogi oli niin ihastuttavan elävää ja murteikasta että pakko oli välillä salaa mumista ääneen... puhumattakaan metaforista ja muusta tilpehööristä (rakastuin ilmaukseen että joku opettaja oli "kuiva kuin katajapuska", hah!) Ei valittamista, rankkoja mutta rakastettavia pikkuromaaneita ja kuten sanottu, mielelläni lukisin lisää samalta kirjailijalta.

Amerikkalainen alkusoitto

Liisa Tenkku
Pilot-kustannus 2005
157 sivua

Jahas, tähän väliin oikein kunnon random lukemus:

"Katu kuhisi elämää. Kuuma kostea ilma seisoi paksuna ja haisi härskiltä rasvalta. Vanha laiha mies, kuin satavuotias luuranko, istui portailla mustan naisen vieressä, joka imetti lasta. Aimo selitti - se joka on kauan asunut Nyorkissa ei lähde täältä koskaan. Nyorkki menee vereen."

Miltä sodan jälkeinen Amerikka suomalaisine siirtolaisineen merkitsi opiskelijoille aikana ennen stipendejä ja lentoyhteyksiä? Ja miten Atlantin levyistä kulttuurikuilua pyrittiin ylittämään?

En vain voi vastustaa näitä suomalaisten siirtolaistarinoita ja ahmin niitä sitä mukaa kun niitä löydän! Vaikka meikäläiset aikoinaan pakenivat Suomen ankeutta Amerikan sijaan Kanadaan, olen silti perinyt äidiltäni jonkinmoisen yltiöromanttisen suhteen ajatuksesta uuden elämän aloittamisesta Amerikassa, nimenomaan siis tuossa 1940-50 -lukujen tietämillä. Joku siinä vain on, emmekä Äipän kanssa koskaan kyllästy ihastelemaan heikäläisten rohkeutta lähteä isoon ja tuntemattomaan maailmaan vailla kielitaitoa tai turvattua tulevaisuutta - ah!

Tällä kertaa Amerikan ihmemaahan lähti laivalla kolmihenkinen perhe perheen isän yliopisto-opintojen perässä, äiti (kirjailija itse) ja parivuotias Marja-tyttö lähtivät mukaan. Kirja kertoo perheen neljä vuotta kestäneistä seikkailuista ja uuteen elämään sopeutumisesta 40-luvun lopun New Yorkissa ja Bostonissa -- isä opiskeli filosofiaa yliopistoissa ja teki siinä sivussa papin hommia suomalaisyhteisöissä, äiti oli piikomassa ja tyttö ehti aloittaa koulutiensä ja melkein unohtaa koko suomenkielen. Siinä sivussa sitten ihmeteltiin amerikkalaisten tapoja, tutustuttiin ihaniin ja karmeisiin ihmisiin ja opeteltiin ajamaan autoa ;-)

No juu, en edes väitä tällä omakustanteella olevan erityisiä kaunokirjallisia ansioita, mutta mitä väliä -- luen näitä vain matkakuumeen kynsissä ja nostalgia-syistä (unohtamatta fingelskaa, mikä ihana kieli ja arkkipaheeni). Jos tällaisesta kamasta pitää, ei ole mitään syytä ettei pitäisi tästäkin :)

Nuorta valoa

Ralf Rothman
Avain 2009
188 sivua

"Nuorta valoa kuvaa työläisperheessä varttuvan 12-vuotiaan Julianin kesälomaa 1960-luvun Saksassa. Julian joutuu jäämään hiilikaivoksessa työskentelevän isänsä kanssa kotiin äidin ja siskon lähtiessä matkalle. Rahat eivät riitä kolmen lomaan. Julian kuluttaa päivänsä lähiympäristössä harhaillen ja isompien seuraa etsien. Naapurin Marusha vetää puoleensa yhtä lailla hämmentynyttä, aikuisten outoa maailmaa tarkkailevaa poikaa kuin tämän isää. Kesän aikana tapahtuu asioita, jotka muuttavat kaiken. Ralf Rothman kertoo lapsuuden viimeisistä viikoista, sen hiljaisista järkytyksistä ja valaisevasta lohdusta."

Hmmm. Ajatus numero 1: se siitä hömppäkirjakaudesta, tätä ei voinut parhaalla tahdollakaan pitää hömppänä. Ajatus numero 2: mitä tässä nyt sitten loppujen lopuksi tapahtui?

Pidin kyllä tästä romaanista, mutta lähinnä ainoastaan nostalgia-vibojen ansiosta. Kerronta oli runollista ja jotenkin unenomaista, ehkä siihen tapaan kuin Julian olisi kertonut tapahtumista joskus vuosikymmenten perästä. Julianin kertoman tarinan kanssa vuorotteli kuvaus nimettömäksi jääneestä kaivosmiehestä työskentelemässä syvällä kaivoskuilussa ja nähdäkseni kaivosmiehen edesottamukset olivat jonkinlainen paralleeli Julianin kokemuksista. Suoraan sanottuna en voi olla varma, koska hyppäsin kaivosmieskappaleet yli ensimmäisen luettuani (siitäkin jo huomaa ettei Nuorta valoa ihan onnistunut koukuttamaan mielenkiintoani).

Jälkikäteen tulin valitettavasti siihen tulokseen, ettei tässä romaanissa ollut mitään erityistä. 2000-luvulla on kirjoitettu määrätön määrä juuri tällaisia wannabe-ravistelevia romaaneita: hämmennystä, ahdistusta, sairautta, seksuaalista angstia, rahapulaa, rikottuja illuusioita ja *hahaa* kätketäänpä kaikki runollisen kielen kiemuroihin ja etäännytetään pari vuosikymmentä taaksepäin niin täydestä menee. Sanoinhan, rehellinen mielipiteeni on että tällaisia romaaneita on viimeisten kymmenen vuoden aikana kirjoitettu neljätoista tiussa, ja siinä on noin kolmetoista liikaa.

Minulle ei siis aivan selvinnyt mitä tässä romaanissa nyt sitten loppujen lopuksi tapahtui (ei sen puoleen että olisin sitä kovin hanakasti yrittänyt rivien välistä lukeakaan). Aluksi luulin Julianin isän käyttäneen Juliania seksuaalisesti hyväksi, mutta se hyväksikäyttäjä taisi sittenkin olla naapurinsetä, jos sekään, tai sitten kyseessä oli vain Julianin pelko moisesta. Ilmeisesti Marusha päätyi opettamaan Julianille suutelun jaloa taitoa, mutta ei sen enempää, mutta Julianin isä ja Marusha sen sijaan päätyivät ihan perille asti -- sekään ei selvinnyt oliko se nyt sitten raiskaus vai molempien taholta toivottu käänne. Ja... njääh, sanotaanko että mulle jäi tähän kirjaan runsaasti aukkopaikkoja (kaiketi se oli Rothmanin taiteellinen tavoitekin, "saada lukijat ajattelemaan omilla aivoillaan", niin aina), mutta koska en innostunut romaanista, en innostunut myöskään keksimään omia selityksiäni. No can do, sorry.

Tämä on juuri sellainen romaani mikä sopisi tutkimusaineistoksi johonkin kirjallisuuden aineopintojen analyysi- ja menetelmäharjoituskurssille. En edes osannut suhtautua tähän vapaa-aikalukemisena vaan alitajuisesti listasin koko ajan mielessäni fokalisaatioita ja muuta soopaa. Sopii pitää Nuorta valoa mielessä jos vaikka haluaa kirjoittaa pervoteoreettisen tulkinnan (se on oikea termi!) aukkopaikkojen funktioista (ja nyt tuo kuulosti pervolta, tarkoitin kyllä kerronnan aukkoja) jossain nykyromaanissa tjsp.

(Alan aina kertoa huonoja vitsejä kun en ihan ymmärrä.)

ps. nyt tajusin mikä ehkä oli kaikkein häiritsevintä tässä romaanissa: en löytänyt tästä mitään "valaisevaa lohtua" mitä takakannessa luvattiin! I want my money back (onneksi oli kirjaston kirja..)

Amerikan lapset

Anne Tyler
Otava 2006
329 sivua

...ja vielä yksi romaani kulttuurien yhteentörmäyksestä (mutta sentään ilman kiinalaisia tällä erää)! Jokin tässä takakannessa sai taas tarttumaan kirjaan johon en olisi uskonut tarttuvani:

Jin-Hon äiti Bitsy soitti lokakuussa kutsuakseen Yazdanit syömään. "Varhainen illallinen. Ja sitä ennen haravoidaan lehtiä."
Maryam mietti mahtoiko se olla jokin sosiaaliseen yhdessäoloon liittyvä idioottimainen ilmaus. Rikkoa jäätä, kaataa aitoja, puhua palturia, haravoida lehtiä... Mutta Bitsy sanoi: "Ajattelimme että olisi tosi hauskaa järjestää haravoimistalkoot ja antaa tyttöjen kieriä lehtikasoissa."

Periamerikkalaiset Donaldsonit ja iranilaistaustaiset Yazdanit ovat ystävystyneet adoptiotytärtensä kautta. Konfliktit ovat väistämättömiä, vaikka kaikki yrittävät miellyttää kaikkia. Tai ehkä juuri siksi.

...voi, tämä oli niin sympaattinen romaani että kääk. ♥ Hyvä on, yritän luotsata akateemista uraani kauhujen, traumojen ja angstien tutkimuksen suuntaan, mutta ehkä juuri siksi niin kovin rakastinkin lukea Amerikan lapsia vapaa-ajalla. Todellakin jotain sellaista, mitä en tuhkatiheään lue: periaatteessa vain simppeliä kuvausta kahden perheen kaveruuden ylä- ja alamäistä kymmenen vuoden ajalta. Kilttiä, aurinkoista muttei imelää, myhäilevää ja... puolueetonta? Pidin siitä, että kahta täysin erilaista kulttuuria kuvattiin tasapuolisesti, saattamatta toista niistä naurunalaiseksi tai kummalliseen valoon (mutta säilyttäen silti mukava jännite niiden välillä terveessä kilpailuhengessä, heh).

En edes välitä pohtia sitä, mikä teki Tylerin kerronnasta sellaista, että hahmot heräsivät eloon ja tunsin tosiaan saaneeni kaksi uutta tuttavapariskuntaa Baltimoresta. Tuli vain juuri sellainen olo romaanin lopussa että "No, ei siinä nyt oikeastaan mitään tapahtunut, mutta miten olisi jatko-osa seuraavista kymmenestä vuodesta?" Juuri sellainen olo, että olisin halunnut tietää miten perheet selviävät adoptiotytärtensä teini-iästä, päätyvätkö Yazdanien isoäiti ja Donaldsonien isoisä lyömään hynttyyt yhteen ja... sellaista. Oli haikeaa jättää hyvästit näille perheille.

Kansiliepeestä opin että Anne Tyler (s. 1941) on kirjoittanut peräti seitsemäntoista Baltimoreen sijoittuvaa romaania, esimerkiksi Pulitzerilla palkitun Hengitysharjoituksia. Mukavilta kirjan nimiltä kuulostivat myös Päivällinen koti-ikävän ravintolassa, Aikaa sitten aikuisina ja Pyhimys sattuman oikusta. En ihmettelisi ollenkaan, vaikka jossain vaiheessa olisin täällä taas kirjoittamassa jostakin Tylerin romaanista (tosin en ehkä ihan hetkeen; tämä ällölällykausi alkaa haihtua tällä erää).