Kuin surmaisi satakielen

Harper Lee 1960
Gummerus
411 sivua

Taustatarina: en ollut koskaan kuullut klassikosta nimeltä To Kill A Mockingbird kun teimme kyseisestä romaanista jotain sanastotehtäviä englannin kurssilla joskus vuosia sitten. Mieleen jäi kuitenkin se, kuinka aivan ihana englanninopettajani totesi minulle "Never heard of it? Well, you'd probably like it, you have such a strong sense of right and wrong". En ollut ikinä ajatellut omaavani mitenkään erityistä käsitystä oikeasta ja väärästä, ja unohdin koko kohteliaisuuden muutamassa päivässä.

Kunnes... tässä päivänä muutamana jälleen kiertelin kirjaston Ajankohtaista-hyllyä, jonka teemana tällä kertaa olivat Unohdetut Klassikot. Kesti hetken aikaa muistella miksi sanayhdistelmä Kuin surmaisi satakielen kutitti mieltä, mutta sitten tajusin että tämähän on nyt se To Kill A Mockingbird suomeksi. Tiedän (ex)englanninopettajani olevan harvinaisen pätevä ihmistuntija, joten oli pakko poimia tämä romaani lukuun, ihan vain katsoakseni pitäisinkö siitä tosiaan ja jos pitäisin, miksi.

Takakannen luin lähinnä vain muodon vuoksi, sillä olinhan jo päättänyt ottaa tästä romaanista selvää. Mutta kirjoitettakoon se nyt tähän että peruskuvio käy selväksi:

Kahdeksanvuotias Scout kasvaa isänsä ja veljensä kanssa 1930-luvun Alabamassa, Maycombin kaupungissa. Aurinkoiset kesäpäivät ovat täynnä sopivan kokoisia seikkailuja, ja Scout opettelee elämään pienin askelin. Mutta kaupungin uneliaan pinnan alla kytee patoutunutta vihaa.
Scout on autuaan tietämätön turvallisen maailmansa ristiriidoista, kunnes eräs oikeudenkäynti paljastaa kotikaupungin todelliset kasvot. Nuorta mustaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta, ja Scoutin isä ryhtyy puolustamaan häntä. Ennakkoluulot ovat syvään juurtuneita, ja moni haluaa jakaa oikeutta myös tuomioistuimen ulkopuolella. Scout joutuu kohtaamaan asioita, joita ei vielä pysty ymmärtämään. Edessä on kasvun aika.

Rakastuin tähän! ❤ En ollut pitkiin aikoihin rakastunut romaaniin tällä tavoin, edellinen taisi olla se Amerikan lapset silloin kevättalvella. On ihanaa rakastua romaaniin niin perin pohjin ettei millään haluaisi erota henkilöhahmoista viimeisen sivun lopussa. Eli... opettajani oli oikeassa (jälleen kerran), pidin tästä tosiaan ja luulen että se liittyi nimenomaan moraaliini. Huomasin että minulla todellakin on erityisen tarkka käsitys oikeasta ja väärästä, ja se käsitys sopi täsmälleen Harper Leen teoksessaan esittämiin dilemmoihin.

Koin tämän viihdyttävänä, helppolukuisena, lämminhenkisenä, koukuttavana ja silti sopivan haastavana romaanina. Hei, ja ensimmäistä kertaa elämässäni myös kiinnostuin seuraamaan oikeudenkäyntiä, aiemmin en ole moisista juristikieroiluista kiinnostunut sen paremmin elokuvissa, TV:ssä kuin kirjoissakaan (mutta tässä poikkeuksena olikin se ettei Atticus ollut mikään kieroilija vaan maailman hyväsydämisin juristi).

Tajusin vasta romaanin luettuani ettei tämä olekaan ensimmäinen mustien oikeuksia pohtiva romaani johon olen rakastunut. Rakastan myös Tony Morrisonin klassikkoa Beloved, joka sivuaa samoja teemoja. Hmm-mm, jokin näissä tasa-arvokysymyksissä näyttää vetoavan oikeudentajuuni, mutta en vaivaudu analysoimaan viehtymystäni toteamista pidemmälle.

"Mockingbirds don't do one thing but make music for us to enjoy. They don't eat up people's gardens, don't nest in corncribs, they don't do one thing but sing their hearts out for us. That's why it's a sin to kill a mockingbird."

...siinä selitys romaanin (mielestäni kovin kauniille) otsikolle ♡

Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia

Kootut teokset osa 1
H.P. Lovecraft
Kustannus Jalava 2009
310 sivua

Myönnettäköön että suhtautumiseni H.P. Lovecraftin kirjallisiin ansioihin on aina ollut melko ristiriitainen: toisaalta arvostan tapaa jolla Lovecraft on aina "tehnyt kotitehtävänsä" (lue: sisällyttänyt suurimpaan osaan novellejaan henkilöhahmojen perinpohjaiset sukuselvitykset ja vaivautunut valottamaan kummitustalojensa vuosisataisia historioita perustusten valamisesta lähtien), mutta toisaalta ainakin novellien tietynlainen kaavamaisuus tuppaa ärsyttämään ("ahaa, kohta ne varmaan löytää tuolta portaat maanalaiseen kadonneeseen kaupunkiin" tai "hmm-mm, tuota kylää piinaa varmaan taas joku Cthulhun pikkuserkku").

Tällä lukukerralla kuitenkin pidin Lovecraftin novelleista enemmän kuin aiemmin, mikä sitten ikinä olikaan moiseen syynä. Varsinkin Kammottu talo (1924) ja Varjo Innsmouthin yllä (1931) upposivat. Sen sijaan antologian nimikkonovelli Kuiskaus pimeässä (1930) oli ainut, jota en sitten millään saanut luettua loppuun asti -- syyksi arvelisin sitä, että se on teoksen viimeinen ja tuntui jälleen kerran toistavan toisen ulottuvuuden mörököllien rähinöintiä syrjäkylien metsissä ja olin juuri jo lukenut jokusen tarinan samaa sarjaa.

Kokoelmasta löytyvät siis seuraavat novellit vuosilta 1924-1930:

Kammottu talo
Arthur Jermyn
Rotat seinissä
Hautaholvissa
Varjo Inssmouthin yllä
Cthulhun kutsu
Dunwichin hirviö
Kuiskaus pimeässä

Lisäksi löytyy harvinaisen mainio esipuhe jonka on laatinut Markku Sadelehto. Erityisen kiinnostava yksityiskohta oli itselleni uusi tieto siitä, että Lovecraft oli aikoinaan hurahtanut lukemaan Houston Steward Chamberlainin yli 1000-sivuisen kirjan Foundations of the Nineteenth Century ja pitänyt sen rotuoppeja tieteenä -- kyseisestä eepoksesta siis löytyvät natsien rotuopin juuret. Siltä pohjalta oli kieltämättä mielenkiintoista lukea kokoelman novelleja, joista useammassa kuin yhdessä ongelmat juontuvat kahden yhteensopimattoman rodun risteytymisestä (EI, en suinkaan väitä Lovecraftia natsiksi, huomautan vain että kaikki mitä luemme vaikuttaa siihen miten kirjoitamme, ja sitä ei voi kukaan auttaa).

Ei kerta kaikkiaan muuta sanottavaa tästä = kepeää syyskesän lukemista, mutta tuskin minulle koskaan mitään sen syvällisempää. Tulen tuskin koskaan ymmärtämään Lovecraftin nimen ympärille kohonnutta Cthulhu-mytologiaa, mutta eihän sitä kaikkien kaikkea tarvitsekaan... right?

Kärpästen herra

William Golding 1954
Otava (Keskiyön Kirjasto)
336 sivua

Päätin vihdoin sivistää itseäni lukemalla Kärpästen herran, kun en kerran ole elokuvaakaan nähnyt, mutta toisaalta kuunnellut kyllikseni ns. oppi-isieni hehkutusta tästä romaanista. Mulla oli lukemiseen toinenkin (ehkä hiukan omituinen) kimmoke: halusin tietää mikä on kärpästen herra. Samasta syystä luin aikoinaan Sieppari ruispellossa, siis koska halusin tietää mikä oikeastaan on sieppari ruispellossa, mitä ihmettä se tarkoittaa. Hmm, samasta syystä ajattelin että joskus pitäisi urjeta lukemaan Häräntappoase -- että saisi tietää minkämoisesta aseesta siinä on kyse ;-)

Anyways, takaisin autiolle saarelle ja pelottavien koulupoikien seuraan. Tiesin alkaessani lukemaan suurin piirtein mitä oli luvassa: joukko eri ikäisiä koulupoikia rantautuu autiolle saarelle ja yrittää saada yhteiskuntansa toiminaan ilman aikuisia, mutta sepä ei olekaan niin helppoa, vaan lapset muuttuvat julmiksi ja piittaamattomiksi. Kärpästen herraa lukiessani muistelin monta kertaa sitä ehkä maailman kliseisintä sovellusta samasta teemasta, sitä jossain yliopistossa psykologian opiskelijoilla suoritettua koetta missä porukka jaettiin "vankeihin" ja "vartijoihin" ja seurattiin mitä tapahtuu kun vartijoille annetaan lupa ruumiilliseen kuritukseen. Kun aikoinaan kirjoitin ylioppilaskirjoituksissa reaalissa psykologiaan, onnekseni jokerikysymys oli juuri tuosta kokeesta ja siitähän sain raavittua kasaan ihan ookoo vastauksen ^^' Pointtina siis, että opiskelijoilla tehty koe todisti saman kuin Kärpästen herrakin: kun ihmisillä on ylivertaisuuden tunne ja mahdollisuus, suhtautuminen alempiarvoisiin muuttuu koko ajan eksponentiaalisesti julmemmaksi (se opiskelijoilla tehty koe jouduttiin keskeyttämään ettei vankeja olisi kuollut pahoinpitelyihin -- ja pahoinpitelijät olivat "siviilissä" vankiensa opiskelukavereita! ..sitä sopii miettiä).

En kokenut Kärpästen herran kanssa mitään herätystä, lähinnä vain sain vahvistusta jo olemassaoleville skeemoilleni ihmisten julmuudesta. Tämä oli hivenen lukuelämys tyyliin "tulipahan luettua". Tunne voi tosin johtua siitä, että olin niiiiin äärettömän pettynyt romaanin loppuun, koin sen ainoastaan antikliimaksina ja jäi tunne ettei Golding olisi tiennyt miten kirjansa lopettaa (tai paremminkin miten selvittää sen takaa-ajon johon oli päädytty), joten hän kyhäsi väkinäisen lopun kasaan parista sivusta ja se oli siinä. En ostanut loppua, olisin ollut jopa tyytyväisempi jos romaani olisi loppunut kuin seinään about 10 sivua aiemmin tjsp... Mutta sehän on vain meikäläisen mielipide, ja summa summarum: kyllä tämä mielestäni kuuluu joka tapauksessa lukusivistykseen tämä Kärpästen herra.

ps. Otavan Keskiyön Kirjaston uudessa painoksessa oli ehkäpä iskevin takakansiteksti ikinä, siinä luki vain:

Peto tappakaa!
Kurkku leikatkaa!

Nobel-kirjailijan kulttiteos
ihmisen julmuudesta.

.
.
.
tehokasta? :)

Musta perhonen / Repaleiset siivet

Kiba Lumberg

Musta perhonen
Sammakko 2004
149 sivua

Repaleiset siivet
Sammakko 2006
236 sivua

Sivistymättömyydessäni en tiedä onko lähiaikoina jonkinlainen romanien kansallispäivä tms. mutta ainakin kirjaston "ajankohtaista" hyllyyn oli koottu mielenkiintoinen sikermä romaniromaaneita (haha olipa fiksu ilmaus). Pakkohan sieltä oli jotain lukemista poimia mukaan, onhan sitä allekirjoittaneellakin oma osansa mustalaisverta suonissaan ja sitä kautta epämääräinen yhteenkuuluvaisuuden tunne kaaleitten kanssa...

Niin tai näin, Lumbergin romaaneihin tartuin tietenkin sen takia mitä trilogian ensimmäisen osan, Mustan perhosen, takakansi lupasi:

Pitkä-Ilmi, Punapää-Saaga, Härkäpuhveli, Valtti-vainaa, poikatyttö Simppa ja muut ovat mukana kun Kiba Lumberg kertoo humoristisesti ja kielellisesti rehevästi omaperäisen mustalaistytön kasvutarinan värikkään mustalaisyhteisön keskellä 1970-luvun alun Lappeenrannassa. Mustalaiset noudattavat heimonsa vuosituhantisia perinteitä, ja monille heistä unet, tarinat ja todellisuus ovat yhtä. Sukujen väliset kiistat, viinanmyynti ja kahnaukset poliisin kanssa riepottelevat yhteisöä. Traagisten tapahtumien myötä herkkä ja samettihame-elämää vastaan kapinoiva nuori tyttö tekee suuren päätöksen.

...mikä siinä onkin että on aina niin loistavaa lukea kirjoja jotka sijoittuvat kotikulmille? Siinä on kumma viehätys kun tietää kävelleensä sitä Sitykäytävää sen tuhat kertaa ja tietää epämääräisten tyyppien yhä hengailevan juuri siellä Kirkkopuiston ja sankarihautausmaan tietämillä... Oh, ja yksi näistä mustalaisista oli jopa Taavetista lähtöisin ja Memesa päätyi myös Joutsenon opistoon vuodeksi! [full disclosure: allekirjoittanut kävi koulunsa Taavetissa ja niin ikään teki vuotensa Joutsenon opistossa, oi nostalgia] Suoranaisen pseudo-patriotismin nimissä oli pakko valita niistä kymmenistä romaniteoksista juuri nämä Kiban kirjoitukset.

Uppouduin näihin ihan kunnolla ja luin romaanin päivässä viikonlopun mittaan, nyt en malttaisi odottaa maanantaita että pääsee katsomaan olisiko trilogian päätösosa vielä lainattavissa kirjastosta. Humpan rytmi on siis sellainen, että Musta perhonen käsittelee Memesa-tytön lapsuutta ja toinen osa sitten teini-iän kasvukipuja. Teemoja ovat erilaisuus ja itsenäistyminen. Memesa haluaa paeta kahlitsevan ja väkivaltaisen mustalaisyhteisön piiristä mutta huomaa, että oikeastaan ihan sama meno jatkuu valkolaisten parissakin -- ihan samalla tavalla niitä naisia raiskataan ja vedetään ympäri korvien joka paikassa, eikä auta muu kuin oppia pärjäämään. Toisessa osassa Memesa ymmärtää olevansa tuplaten ulkopuolinen: hän eroaa valtaväestöstä sekä rodussaan että seksuaalisessa suuntautumisessaan.

Niin... ja se kieli! Dialogi oli niin ihastuttavan elävää ja murteikasta että pakko oli välillä salaa mumista ääneen... puhumattakaan metaforista ja muusta tilpehööristä (rakastuin ilmaukseen että joku opettaja oli "kuiva kuin katajapuska", hah!) Ei valittamista, rankkoja mutta rakastettavia pikkuromaaneita ja kuten sanottu, mielelläni lukisin lisää samalta kirjailijalta.

Käärinliinat

Marko Hautala
Tammi 2009
279 sivua

Kun toukokuun alun heleänä päivänä juhlitaan jääkiekon MM-kultaa, betonilähiössä tapahtuu veriteko. Surmatyön tekijäksi paljastuu Olavi Finne, iäkäs yksinäinen mies, joka suljetaan mielisairaalaan. Yli kymmenen vuotta myöhemmin kolmikymppinen Mikael nimetään Finnen omahoitajaksi. Siirtymisen harmittomalta vaikuttavan Olavin omahoitajaksi on tarkoitus helpottaa Mikaelin raskaaksi käynyttä arkea. Hoitaja-potilassuhde alkaa muuttua kuitenkin yhä tiiviimmäksi, kun Mikael kiinnostuu oudoista tarinoista, joita hänen kummallinen potilaansa kertoo. Hiljalleen Mikael alkaa epäillä potilaskertomusta, jonka mukaan Olavi on vain skitsofreniaa sairastava vanhus. Miehen kertomukset ikuisen elämän mahdollisuudesta ja ajatusleikit kuoleman voittamisesta tuovat Mikaelin elämään uutta, outoa toivoa.
Käärinliinat kertoo ihmisen tarpeesta säilyttää niin kuolleet kuin elävät rakkaimpansa, mutta myös tarpeesta piilottaa pahat teot muiden katseilta. Se on samaan aikaan sekä mustanpuhuva ja intensiivinen ihmismielen mahdista että armoton kuvaus mielisairaalan karusta arjesta.

...mutta tämän harvinaisen epäinnostavan takakansiteksin perusteella olisin tuskin alkanut lukea Käärinliinoja; luin tästä romaanista alun perin jostain äipän hömppälehdestä ja pistin nimen korvan taakse. Luen säälittävän harvoin suomalaista nykyproosaa, en varsinkaan Suomeen sijoittuvaa. No mutta... olen aina viihtynyt ihmismielen pimeällä puolella, joten "armoton kuvaus mielisairaalan karusta arjesta" vaikutti sopivalta kevyeksi iltalukemiseksi.

Synopsis á la minä: mielisairaalassa työskentelevää Mikaelia ahdistaa, koska Saana-vaimo sairastaa parantumatonta syöpää eikä tee muuta kuin valittaa. Mikael vetää itsepuolustuksen överiksi töissä D-osastolla ja saa siirron A-osastolle, helpompien hullujen kaitsijaksi. Mikaelilla kuitenkin viiraa sen verran pahasti, että hän alkaa uskoa omapotilaansa Finnen juttuja, eikä siitä tulkintani mukaan seuraa mitään erityisen hyvää (joskin yksi kusipää saa Mikaelilta ansionsa mukaan, mikä on ihan ookoo).

Summa summarum: pidin tästä, vaikka minulla oli useampiakin syitä olla pitämättä ja (ulkopuolelta on aina helppo päteä) tässä oli muutamia kohtia jotka itse olisin hoidellut hiukan eri tavalla. Olin esimerkiksi alusta lähtien satavarma, että Mikael ja uusi ylihoitaja(tar) Groos päätyvät kuksimaan ennemmin tai myöhemmin, mutta tuo varmuus ei ollut semmoista mielenkiintoa ylläpitävää jännitettä vaan lähinnä tunne "joo joo, hoitakaa se nyt pois alta, mielenne tekee kumminkin" -- ja tulihan se hoidettua. Jokin Käärinliinoissa kuitenkin koukutti, mutta väitän etten ollut niinkään kiinnostunut Mikaelin ja Finnen kieroutuneesta suhteesta, vaan lähinnä kokonaisuudesta. Itseasiassa jälkikäteen ajatellen lähes kaikki henkilöhahmot tässä romaanissa ärsyttivät minua enemmän tai vähemmän. Mutta... kokonaisuus ei ärsyttänyt, kokonaisuus oli mielenkiintoinen (hullu) kaaoskosmos, jossa ne ärsyttävät henkilöhahmot kimpoilivat ja tekivät parhaansa pysyäkseen pinnalla.

Uskoin huomaavani että Hautala tietää mistä kirjoittaa (luettuani kansiliepeestä että Hautala on ennen kirjailijaksi ryhtymistä itse työskennellyt hoitajana psykiatrisessa sairaalassa; oh Gadamerin odotushorisontti..) ja nautin tosiaan ehdottomasti enemmän kokonaisuuden kuvauksesta kuin yksittäisistä henkilöhahmoista. Ja jottei tämä nyt kuulostaisi etten oikeastaan pitänyt tästä romaanista niin sanotaan se nyt vielä kerran: luin tämän vajaassa vuorokaudessa ja oli kevyesti paras suomalainen romaani jonka olen lukenut piiiiiiiitkään aikaan. Full stop.


ps. Heh, oli Mikaelissa tosin yksi piirre josta pidin: "Mikael meni olohuoneeseen, asetti langattomat kuulokkeet korvilleen, laittoi Massive Attackin Mezzaninen soimaan ja avasi oluttölkin." Noin mäkin aina teen karmean työpäivän jälkeen! Siis miinus oluttölkki (yök kalja on pahaa) mutta nimenomaan Massive Attacking Mezzanine. Ehdoton.

Nuorta valoa

Ralf Rothman
Avain 2009
188 sivua

"Nuorta valoa kuvaa työläisperheessä varttuvan 12-vuotiaan Julianin kesälomaa 1960-luvun Saksassa. Julian joutuu jäämään hiilikaivoksessa työskentelevän isänsä kanssa kotiin äidin ja siskon lähtiessä matkalle. Rahat eivät riitä kolmen lomaan. Julian kuluttaa päivänsä lähiympäristössä harhaillen ja isompien seuraa etsien. Naapurin Marusha vetää puoleensa yhtä lailla hämmentynyttä, aikuisten outoa maailmaa tarkkailevaa poikaa kuin tämän isää. Kesän aikana tapahtuu asioita, jotka muuttavat kaiken. Ralf Rothman kertoo lapsuuden viimeisistä viikoista, sen hiljaisista järkytyksistä ja valaisevasta lohdusta."

Hmmm. Ajatus numero 1: se siitä hömppäkirjakaudesta, tätä ei voinut parhaalla tahdollakaan pitää hömppänä. Ajatus numero 2: mitä tässä nyt sitten loppujen lopuksi tapahtui?

Pidin kyllä tästä romaanista, mutta lähinnä ainoastaan nostalgia-vibojen ansiosta. Kerronta oli runollista ja jotenkin unenomaista, ehkä siihen tapaan kuin Julian olisi kertonut tapahtumista joskus vuosikymmenten perästä. Julianin kertoman tarinan kanssa vuorotteli kuvaus nimettömäksi jääneestä kaivosmiehestä työskentelemässä syvällä kaivoskuilussa ja nähdäkseni kaivosmiehen edesottamukset olivat jonkinlainen paralleeli Julianin kokemuksista. Suoraan sanottuna en voi olla varma, koska hyppäsin kaivosmieskappaleet yli ensimmäisen luettuani (siitäkin jo huomaa ettei Nuorta valoa ihan onnistunut koukuttamaan mielenkiintoani).

Jälkikäteen tulin valitettavasti siihen tulokseen, ettei tässä romaanissa ollut mitään erityistä. 2000-luvulla on kirjoitettu määrätön määrä juuri tällaisia wannabe-ravistelevia romaaneita: hämmennystä, ahdistusta, sairautta, seksuaalista angstia, rahapulaa, rikottuja illuusioita ja *hahaa* kätketäänpä kaikki runollisen kielen kiemuroihin ja etäännytetään pari vuosikymmentä taaksepäin niin täydestä menee. Sanoinhan, rehellinen mielipiteeni on että tällaisia romaaneita on viimeisten kymmenen vuoden aikana kirjoitettu neljätoista tiussa, ja siinä on noin kolmetoista liikaa.

Minulle ei siis aivan selvinnyt mitä tässä romaanissa nyt sitten loppujen lopuksi tapahtui (ei sen puoleen että olisin sitä kovin hanakasti yrittänyt rivien välistä lukeakaan). Aluksi luulin Julianin isän käyttäneen Juliania seksuaalisesti hyväksi, mutta se hyväksikäyttäjä taisi sittenkin olla naapurinsetä, jos sekään, tai sitten kyseessä oli vain Julianin pelko moisesta. Ilmeisesti Marusha päätyi opettamaan Julianille suutelun jaloa taitoa, mutta ei sen enempää, mutta Julianin isä ja Marusha sen sijaan päätyivät ihan perille asti -- sekään ei selvinnyt oliko se nyt sitten raiskaus vai molempien taholta toivottu käänne. Ja... njääh, sanotaanko että mulle jäi tähän kirjaan runsaasti aukkopaikkoja (kaiketi se oli Rothmanin taiteellinen tavoitekin, "saada lukijat ajattelemaan omilla aivoillaan", niin aina), mutta koska en innostunut romaanista, en innostunut myöskään keksimään omia selityksiäni. No can do, sorry.

Tämä on juuri sellainen romaani mikä sopisi tutkimusaineistoksi johonkin kirjallisuuden aineopintojen analyysi- ja menetelmäharjoituskurssille. En edes osannut suhtautua tähän vapaa-aikalukemisena vaan alitajuisesti listasin koko ajan mielessäni fokalisaatioita ja muuta soopaa. Sopii pitää Nuorta valoa mielessä jos vaikka haluaa kirjoittaa pervoteoreettisen tulkinnan (se on oikea termi!) aukkopaikkojen funktioista (ja nyt tuo kuulosti pervolta, tarkoitin kyllä kerronnan aukkoja) jossain nykyromaanissa tjsp.

(Alan aina kertoa huonoja vitsejä kun en ihan ymmärrä.)

ps. nyt tajusin mikä ehkä oli kaikkein häiritsevintä tässä romaanissa: en löytänyt tästä mitään "valaisevaa lohtua" mitä takakannessa luvattiin! I want my money back (onneksi oli kirjaston kirja..)

Amerikan lapset

Anne Tyler
Otava 2006
329 sivua

...ja vielä yksi romaani kulttuurien yhteentörmäyksestä (mutta sentään ilman kiinalaisia tällä erää)! Jokin tässä takakannessa sai taas tarttumaan kirjaan johon en olisi uskonut tarttuvani:

Jin-Hon äiti Bitsy soitti lokakuussa kutsuakseen Yazdanit syömään. "Varhainen illallinen. Ja sitä ennen haravoidaan lehtiä."
Maryam mietti mahtoiko se olla jokin sosiaaliseen yhdessäoloon liittyvä idioottimainen ilmaus. Rikkoa jäätä, kaataa aitoja, puhua palturia, haravoida lehtiä... Mutta Bitsy sanoi: "Ajattelimme että olisi tosi hauskaa järjestää haravoimistalkoot ja antaa tyttöjen kieriä lehtikasoissa."

Periamerikkalaiset Donaldsonit ja iranilaistaustaiset Yazdanit ovat ystävystyneet adoptiotytärtensä kautta. Konfliktit ovat väistämättömiä, vaikka kaikki yrittävät miellyttää kaikkia. Tai ehkä juuri siksi.

...voi, tämä oli niin sympaattinen romaani että kääk. ♥ Hyvä on, yritän luotsata akateemista uraani kauhujen, traumojen ja angstien tutkimuksen suuntaan, mutta ehkä juuri siksi niin kovin rakastinkin lukea Amerikan lapsia vapaa-ajalla. Todellakin jotain sellaista, mitä en tuhkatiheään lue: periaatteessa vain simppeliä kuvausta kahden perheen kaveruuden ylä- ja alamäistä kymmenen vuoden ajalta. Kilttiä, aurinkoista muttei imelää, myhäilevää ja... puolueetonta? Pidin siitä, että kahta täysin erilaista kulttuuria kuvattiin tasapuolisesti, saattamatta toista niistä naurunalaiseksi tai kummalliseen valoon (mutta säilyttäen silti mukava jännite niiden välillä terveessä kilpailuhengessä, heh).

En edes välitä pohtia sitä, mikä teki Tylerin kerronnasta sellaista, että hahmot heräsivät eloon ja tunsin tosiaan saaneeni kaksi uutta tuttavapariskuntaa Baltimoresta. Tuli vain juuri sellainen olo romaanin lopussa että "No, ei siinä nyt oikeastaan mitään tapahtunut, mutta miten olisi jatko-osa seuraavista kymmenestä vuodesta?" Juuri sellainen olo, että olisin halunnut tietää miten perheet selviävät adoptiotytärtensä teini-iästä, päätyvätkö Yazdanien isoäiti ja Donaldsonien isoisä lyömään hynttyyt yhteen ja... sellaista. Oli haikeaa jättää hyvästit näille perheille.

Kansiliepeestä opin että Anne Tyler (s. 1941) on kirjoittanut peräti seitsemäntoista Baltimoreen sijoittuvaa romaania, esimerkiksi Pulitzerilla palkitun Hengitysharjoituksia. Mukavilta kirjan nimiltä kuulostivat myös Päivällinen koti-ikävän ravintolassa, Aikaa sitten aikuisina ja Pyhimys sattuman oikusta. En ihmettelisi ollenkaan, vaikka jossain vaiheessa olisin täällä taas kirjoittamassa jostakin Tylerin romaanista (tosin en ehkä ihan hetkeen; tämä ällölällykausi alkaa haihtua tällä erää).

Kiinalainen delegaatio

Luo Lingyuan
WSOY 2007
282 sivua

...luin sitten toisen kiinalaisen kirjoittaman romaanin toisessa illassa, mulla on näemmä taas kausi meneillään. Luottokaverini takakansi kertoi näin:

Saksalaistunut Song Sanya saa tehtäväkseen luotsata kiinalaista delegaatiota yhdeksäntoista päivän ajan. Kun korruptoituneista puoluepampuista ja rakennusyrittäjistä koostuva ryhmä saapuu kiertomatkalle Eurooppaan, on Sanyan käytettävä kaikki kekseliäisyytensä. Miten selvitä, kun jo vääränlainen rekisterinumero saa kiinalaiset hermotumaan, puhumattakaan italialaisesta ruoasta?
Mutta Sanya ei niin vain luovuta. Oli kyseessä sitten lompakosta kadonneet rahat, lähentelevä seurueen jäsen tai salainen vierailu Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueella, hän pitää ryhmän koossa kadottamatta huumorintajuaan.

Valitettavasti en innostunut tästä romaanista niin paljon kuin toivoin innostuvani. Rakastan kaikenlaisia matkakertomuksia sekä tarinoita kulttuureista törmäyskurssilla, mutta... niin. Luin kyllä Kiinalaisen delegaation vajaassa vuorokaudessa, mutta jotain jäi lukukokemuksesta uupumaan. Luulen ettei huumorintajuni ollut aivan sopiva tähän romaanin, enkä pitänyt tätä mitenkään ratkiriemukkaana vaan ajoittain jopa raivostuttavana. Hiukan liikaa ärsyttäviä tyyppejä ja hiukan liian vähän lempikaupunkieni kuvailua makuuni.

Tai... ehkä nuiva suhtautumiseni johtui vain siitä, että olin Delegaatiota lukiessani vielä aivan liikaa Pienen punaisen sanakirjan rakastavaisille lumoissa. Delegaatio oli minulle romaani sarjassani tulipahan-luettua-mutta-ei-tätä-omaan-kirjahyllyyn-tarvitse-ostaa-pölyttymään. Ainiin, ärsyttävää oli omalla tavallaan myös se, että ryhmässä tosiaan oli melkoinen määrä kiinalaisia, joita puhuteltiin nimeltä (Wang, Pan, Hai, Gao, Qian...), enkä koko lukukokemuksen aikana oppinut erottamaan niitä toisistaan, kukaan ei saanut mielessäni kasvoja -- ihmekös tuo siis että kokemus jäi laimeaksi. En myöskään ole suuri preesens-kerronnan ystävä...

Parempi onni seuraavan kiinalaisen kohdalla!

Pieni punainen sanakirja rakastavaisille

Xiaolu Guo
Atena Kustannus 2008
356 sivua

Jotkut valitsevat kirjansa kannen perusteella, toiset avaavat kirjan keskeltä ja lukevat kokeeksi kappaleen. Minä olen vanhanaikainen, valitsen valtaosan lukemisistani takakansitekstin perusteella. Kävin torstaina palauttamassa tutkimustyöni ja tunsin sen päälle ansaitsevani pienen kierroksen kirjaston Uutuuksia ja ajankohtaista -hyllyn ympäri. Poimin mukaani kirjan, jonka takakansi mainosti näin:

Kiinalainen Z. saapuu Lontooseen laukussaan sanakirja ja muistivihko. Sanakirjansa avulla hän alkaa tutustua uuteen kulttuuriin ja sen ihmisiin. Muistivihkoonsa hän kirjoittaa ihmetyksen aiheistaan, joita tuntuu riittävän. Kun Z. tapaa miehen, hän muuttaa tämän kotiin, vaikka mies pyysi häntä vain käymään. Kieli teettää muitakin tepposia, eikä kaikkia tarvittavia sanoja ole kirjoitettu Z:n suppeaan kiina-englanti -sanakirjaan.
Xiaolu Guon Pieni punainen sanakirja rakastavaisille on hauska ja haikea romaani toisiinsa törmäävistä kulttuureista sekä elämässään ajelehtivista rakastavaisista. Guon kertojanlahjat loistavat, vaikka Z:n sanavarasto on suppea ja aikamuodot päin honkia. Rakkauden avulla Z. saa kielen, ja maailma avautuu sana sanalta.

Rakastin tätä romaania ja luin sen vajaassa vuorokaudessa. Ensinnäkin olen huomannut, että jostain tuntemattomasta syystä pidän kovin kiinalaisista nykykirjailijoista, toisekseen maahanmuuttajatarinoista ja kolmanneksi olen vielä kaivannut Lontoota viime aikoina. Suurin syy rakastumiseen oli kuitenkin romaanin ihanan erityinen kieli, josta voin antaa lyhyen prologin mittaisen esimerkin. Ideana on tosiaan, että romaani on Z:n muistivihko, johon hän kerää omaa englanninkielistä sanakirjaansa. Lentokoneessa hän alkaa kirjoittaa tyhjään vihkoonsa englanniksi:

Prologi subst. näytelmän tai kirjan esipuhe
Nyt.
Peking yö kello 12.
Lontoo ilta kello 5.
Mutta minä ei kumpikin aikavyöhyke. Minä lentokonen sisässä. Minä 25 000 km maapallon päällä ja yrittää muistella kouluenglanti.
Ei tapaa sinua vielä. Sinä tulevaisuus.
Katsoo ulos iso taivaaseen. Lentohenkikunta pitäisi tekee oma aikavyöhyke pitkämatkan lentokonelle, tai matkustajat kuin minä hyvin sekaisin ajasta. Jos ruumis leijuu ilmassa, mihin maahan kuuluu?
Minun Kiinan kansantasavallan passi taittuu taskussa. Nyt kun minä kaukana Kiinasta, kysyn minältä miksi tulee länteen? Miksi pitää oppi englanti kuin on vanhempien halu? Miksi pitää ottaa diplomi lännestä? Minä en tietä, mitä tarvitsee. Joskus ei edes välitä, mitä tarvitsee. Ei välitä puhuuko englanti vai ei. Äiti puhuu vain kylän murre, ei edes virallinen mandariinikiina, mutta hän tulee rikkaaksi isän kanssa tekemällä kenkä meidän pikkukaupunkissa. Elämä ookoo. Miksi heillä halu muutta minun elämä?
Ei puhu englanti.
Pelkää tulevaisuus.

Kaksi ajatusta: 1) kuulostan varmasti suurinpiirtein samalta kirjoittaessani englantia, mutta äkkiä se ei tuntunutkaan niin vakavalta, 2) haluan ehdottomasti lukea tämän alkuperäiskielellä, siis englanniksi (ja tilasinkin sen samantien, postia odotellen).

Ehkä satuin lukemaan tämän kirjan vain juuri oikealla hetkellä kun näin rakastuin, tämä oli juuri jotain, mitä tarvitsin. En voi kuin ihailla Z:n rohkeutta, sitä miten Z oppii tulemaan toimeen täysin vieraassa kulttuurissa ja vieraalla kielellä. Kuten sanottu, ehkä olin hiukan helpolla tuulella, mutta tämä kirja tuntui antavan minulle vastauksen erääseen toiseenkiin mieltäni painaneeseen ongelmaan (ja huomatkaa miten paljon Z:n kieli on kohentunut puolessa vuodessa!)

Täytän 24. Nyt on vuohen vuosi. Vuohi on myös minun eläinmerkkini. Nyt on minun toinen kahdestoista vuosi syntymän jälkeen, siis elämäni tärkein vuosi, koska tänä vuonna kohtaan kohtaloni. Äiti sanoo niin.

Rakastin tuota pientä ajatusta! Nyt on tiikerin vuosi, toinen kahdestoista vuosi syntymäni jälkeen, elämäni tärkein vuosi, koska tänä vuonna kohtaan kohtaloni. Ei sillä että olisin myöntänyt sitä kenellekään, mutta ajatus 24 vuotta täyttämisestä on vaivannut mieltäni, mutta äkkiä se ei vaivaakaan. Olen yhtäkkiä toiveikas, jännittynyt ja innoissani -- mikä mahtaakaan olla kohtaloni? Täytän 24 huhtikuussa ja sen jälkeen aion pitää aistit avoimina enkä pelkää enää.

Kuinka paljon enemmän voi toivoa pieneltä romaanilta?

ps. eikä siitä tosiaan sitä huumoriakaan puuttunut:
"Minä luulin että englanti kumma kieli. Mutta ranska vielä kummempi. Ranskalaisen kala on poisson, leipä pain ja lettu crepe. Poison, pain, crap. Myrkkyä, tuskaa, paskaa -- sitä ne syövät joka päivä."
;-)