Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia

Kootut teokset osa 1
H.P. Lovecraft
Kustannus Jalava 2009
310 sivua

Myönnettäköön että suhtautumiseni H.P. Lovecraftin kirjallisiin ansioihin on aina ollut melko ristiriitainen: toisaalta arvostan tapaa jolla Lovecraft on aina "tehnyt kotitehtävänsä" (lue: sisällyttänyt suurimpaan osaan novellejaan henkilöhahmojen perinpohjaiset sukuselvitykset ja vaivautunut valottamaan kummitustalojensa vuosisataisia historioita perustusten valamisesta lähtien), mutta toisaalta ainakin novellien tietynlainen kaavamaisuus tuppaa ärsyttämään ("ahaa, kohta ne varmaan löytää tuolta portaat maanalaiseen kadonneeseen kaupunkiin" tai "hmm-mm, tuota kylää piinaa varmaan taas joku Cthulhun pikkuserkku").

Tällä lukukerralla kuitenkin pidin Lovecraftin novelleista enemmän kuin aiemmin, mikä sitten ikinä olikaan moiseen syynä. Varsinkin Kammottu talo (1924) ja Varjo Innsmouthin yllä (1931) upposivat. Sen sijaan antologian nimikkonovelli Kuiskaus pimeässä (1930) oli ainut, jota en sitten millään saanut luettua loppuun asti -- syyksi arvelisin sitä, että se on teoksen viimeinen ja tuntui jälleen kerran toistavan toisen ulottuvuuden mörököllien rähinöintiä syrjäkylien metsissä ja olin juuri jo lukenut jokusen tarinan samaa sarjaa.

Kokoelmasta löytyvät siis seuraavat novellit vuosilta 1924-1930:

Kammottu talo
Arthur Jermyn
Rotat seinissä
Hautaholvissa
Varjo Inssmouthin yllä
Cthulhun kutsu
Dunwichin hirviö
Kuiskaus pimeässä

Lisäksi löytyy harvinaisen mainio esipuhe jonka on laatinut Markku Sadelehto. Erityisen kiinnostava yksityiskohta oli itselleni uusi tieto siitä, että Lovecraft oli aikoinaan hurahtanut lukemaan Houston Steward Chamberlainin yli 1000-sivuisen kirjan Foundations of the Nineteenth Century ja pitänyt sen rotuoppeja tieteenä -- kyseisestä eepoksesta siis löytyvät natsien rotuopin juuret. Siltä pohjalta oli kieltämättä mielenkiintoista lukea kokoelman novelleja, joista useammassa kuin yhdessä ongelmat juontuvat kahden yhteensopimattoman rodun risteytymisestä (EI, en suinkaan väitä Lovecraftia natsiksi, huomautan vain että kaikki mitä luemme vaikuttaa siihen miten kirjoitamme, ja sitä ei voi kukaan auttaa).

Ei kerta kaikkiaan muuta sanottavaa tästä = kepeää syyskesän lukemista, mutta tuskin minulle koskaan mitään sen syvällisempää. Tulen tuskin koskaan ymmärtämään Lovecraftin nimen ympärille kohonnutta Cthulhu-mytologiaa, mutta eihän sitä kaikkien kaikkea tarvitsekaan... right?

Kärpästen herra

William Golding 1954
Otava (Keskiyön Kirjasto)
336 sivua

Päätin vihdoin sivistää itseäni lukemalla Kärpästen herran, kun en kerran ole elokuvaakaan nähnyt, mutta toisaalta kuunnellut kyllikseni ns. oppi-isieni hehkutusta tästä romaanista. Mulla oli lukemiseen toinenkin (ehkä hiukan omituinen) kimmoke: halusin tietää mikä on kärpästen herra. Samasta syystä luin aikoinaan Sieppari ruispellossa, siis koska halusin tietää mikä oikeastaan on sieppari ruispellossa, mitä ihmettä se tarkoittaa. Hmm, samasta syystä ajattelin että joskus pitäisi urjeta lukemaan Häräntappoase -- että saisi tietää minkämoisesta aseesta siinä on kyse ;-)

Anyways, takaisin autiolle saarelle ja pelottavien koulupoikien seuraan. Tiesin alkaessani lukemaan suurin piirtein mitä oli luvassa: joukko eri ikäisiä koulupoikia rantautuu autiolle saarelle ja yrittää saada yhteiskuntansa toiminaan ilman aikuisia, mutta sepä ei olekaan niin helppoa, vaan lapset muuttuvat julmiksi ja piittaamattomiksi. Kärpästen herraa lukiessani muistelin monta kertaa sitä ehkä maailman kliseisintä sovellusta samasta teemasta, sitä jossain yliopistossa psykologian opiskelijoilla suoritettua koetta missä porukka jaettiin "vankeihin" ja "vartijoihin" ja seurattiin mitä tapahtuu kun vartijoille annetaan lupa ruumiilliseen kuritukseen. Kun aikoinaan kirjoitin ylioppilaskirjoituksissa reaalissa psykologiaan, onnekseni jokerikysymys oli juuri tuosta kokeesta ja siitähän sain raavittua kasaan ihan ookoo vastauksen ^^' Pointtina siis, että opiskelijoilla tehty koe todisti saman kuin Kärpästen herrakin: kun ihmisillä on ylivertaisuuden tunne ja mahdollisuus, suhtautuminen alempiarvoisiin muuttuu koko ajan eksponentiaalisesti julmemmaksi (se opiskelijoilla tehty koe jouduttiin keskeyttämään ettei vankeja olisi kuollut pahoinpitelyihin -- ja pahoinpitelijät olivat "siviilissä" vankiensa opiskelukavereita! ..sitä sopii miettiä).

En kokenut Kärpästen herran kanssa mitään herätystä, lähinnä vain sain vahvistusta jo olemassaoleville skeemoilleni ihmisten julmuudesta. Tämä oli hivenen lukuelämys tyyliin "tulipahan luettua". Tunne voi tosin johtua siitä, että olin niiiiin äärettömän pettynyt romaanin loppuun, koin sen ainoastaan antikliimaksina ja jäi tunne ettei Golding olisi tiennyt miten kirjansa lopettaa (tai paremminkin miten selvittää sen takaa-ajon johon oli päädytty), joten hän kyhäsi väkinäisen lopun kasaan parista sivusta ja se oli siinä. En ostanut loppua, olisin ollut jopa tyytyväisempi jos romaani olisi loppunut kuin seinään about 10 sivua aiemmin tjsp... Mutta sehän on vain meikäläisen mielipide, ja summa summarum: kyllä tämä mielestäni kuuluu joka tapauksessa lukusivistykseen tämä Kärpästen herra.

ps. Otavan Keskiyön Kirjaston uudessa painoksessa oli ehkäpä iskevin takakansiteksti ikinä, siinä luki vain:

Peto tappakaa!
Kurkku leikatkaa!

Nobel-kirjailijan kulttiteos
ihmisen julmuudesta.

.
.
.
tehokasta? :)

Käärinliinat

Marko Hautala
Tammi 2009
279 sivua

Kun toukokuun alun heleänä päivänä juhlitaan jääkiekon MM-kultaa, betonilähiössä tapahtuu veriteko. Surmatyön tekijäksi paljastuu Olavi Finne, iäkäs yksinäinen mies, joka suljetaan mielisairaalaan. Yli kymmenen vuotta myöhemmin kolmikymppinen Mikael nimetään Finnen omahoitajaksi. Siirtymisen harmittomalta vaikuttavan Olavin omahoitajaksi on tarkoitus helpottaa Mikaelin raskaaksi käynyttä arkea. Hoitaja-potilassuhde alkaa muuttua kuitenkin yhä tiiviimmäksi, kun Mikael kiinnostuu oudoista tarinoista, joita hänen kummallinen potilaansa kertoo. Hiljalleen Mikael alkaa epäillä potilaskertomusta, jonka mukaan Olavi on vain skitsofreniaa sairastava vanhus. Miehen kertomukset ikuisen elämän mahdollisuudesta ja ajatusleikit kuoleman voittamisesta tuovat Mikaelin elämään uutta, outoa toivoa.
Käärinliinat kertoo ihmisen tarpeesta säilyttää niin kuolleet kuin elävät rakkaimpansa, mutta myös tarpeesta piilottaa pahat teot muiden katseilta. Se on samaan aikaan sekä mustanpuhuva ja intensiivinen ihmismielen mahdista että armoton kuvaus mielisairaalan karusta arjesta.

...mutta tämän harvinaisen epäinnostavan takakansiteksin perusteella olisin tuskin alkanut lukea Käärinliinoja; luin tästä romaanista alun perin jostain äipän hömppälehdestä ja pistin nimen korvan taakse. Luen säälittävän harvoin suomalaista nykyproosaa, en varsinkaan Suomeen sijoittuvaa. No mutta... olen aina viihtynyt ihmismielen pimeällä puolella, joten "armoton kuvaus mielisairaalan karusta arjesta" vaikutti sopivalta kevyeksi iltalukemiseksi.

Synopsis á la minä: mielisairaalassa työskentelevää Mikaelia ahdistaa, koska Saana-vaimo sairastaa parantumatonta syöpää eikä tee muuta kuin valittaa. Mikael vetää itsepuolustuksen överiksi töissä D-osastolla ja saa siirron A-osastolle, helpompien hullujen kaitsijaksi. Mikaelilla kuitenkin viiraa sen verran pahasti, että hän alkaa uskoa omapotilaansa Finnen juttuja, eikä siitä tulkintani mukaan seuraa mitään erityisen hyvää (joskin yksi kusipää saa Mikaelilta ansionsa mukaan, mikä on ihan ookoo).

Summa summarum: pidin tästä, vaikka minulla oli useampiakin syitä olla pitämättä ja (ulkopuolelta on aina helppo päteä) tässä oli muutamia kohtia jotka itse olisin hoidellut hiukan eri tavalla. Olin esimerkiksi alusta lähtien satavarma, että Mikael ja uusi ylihoitaja(tar) Groos päätyvät kuksimaan ennemmin tai myöhemmin, mutta tuo varmuus ei ollut semmoista mielenkiintoa ylläpitävää jännitettä vaan lähinnä tunne "joo joo, hoitakaa se nyt pois alta, mielenne tekee kumminkin" -- ja tulihan se hoidettua. Jokin Käärinliinoissa kuitenkin koukutti, mutta väitän etten ollut niinkään kiinnostunut Mikaelin ja Finnen kieroutuneesta suhteesta, vaan lähinnä kokonaisuudesta. Itseasiassa jälkikäteen ajatellen lähes kaikki henkilöhahmot tässä romaanissa ärsyttivät minua enemmän tai vähemmän. Mutta... kokonaisuus ei ärsyttänyt, kokonaisuus oli mielenkiintoinen (hullu) kaaoskosmos, jossa ne ärsyttävät henkilöhahmot kimpoilivat ja tekivät parhaansa pysyäkseen pinnalla.

Uskoin huomaavani että Hautala tietää mistä kirjoittaa (luettuani kansiliepeestä että Hautala on ennen kirjailijaksi ryhtymistä itse työskennellyt hoitajana psykiatrisessa sairaalassa; oh Gadamerin odotushorisontti..) ja nautin tosiaan ehdottomasti enemmän kokonaisuuden kuvauksesta kuin yksittäisistä henkilöhahmoista. Ja jottei tämä nyt kuulostaisi etten oikeastaan pitänyt tästä romaanista niin sanotaan se nyt vielä kerran: luin tämän vajaassa vuorokaudessa ja oli kevyesti paras suomalainen romaani jonka olen lukenut piiiiiiiitkään aikaan. Full stop.


ps. Heh, oli Mikaelissa tosin yksi piirre josta pidin: "Mikael meni olohuoneeseen, asetti langattomat kuulokkeet korvilleen, laittoi Massive Attackin Mezzaninen soimaan ja avasi oluttölkin." Noin mäkin aina teen karmean työpäivän jälkeen! Siis miinus oluttölkki (yök kalja on pahaa) mutta nimenomaan Massive Attacking Mezzanine. Ehdoton.

Viiltäjä-Jackin päiväkirja

...ja kuinka se löydettiin, kuinka sitä tutkittiin ja kuinka se todettiin aidoksi.

Shirley Harrison
Gummerus 1994
372 sivua

"Syksyllä 1888 Lontoossa prostituoituja murhanneen ja raa'asti silponeen Viiltäjä-Jackin arvoitus on askarruttanut ihmisten mieliä jo yli sadan vuoden ajan. Tämän maailman tunnetuimman sarjamurhaajan henkilöllisyydestä on esitetty lukuisia eri teorioita kymmenissä kirjoissa. Lopulliset todisteet ovat kuitenkin aina puuttuneet. Tähän saakka...
Vuonna 1991 löydettiin Liverpoolista vanha käsin kirjoitettu päiväkirja, joka hätkähdyttävällä tavalla ratkaisee Viiltäjä-Jackin tapauksen. Päiväkirjan kirjoittajaksi paljastuu silmittömiin raivonpuuskiin taipuvainen arsenikin väärinkäyttäjä, arvostettu puuvillakauppias ja perheenisä James Maybrick, joka kosti vaimonsa uskottomuuden viattomille sivullisille."

Suunnistin pitkästä aikaa kirjaston elämäkertaosastolle. Silmäilin vähän aikaa kirjanselkämyksiä ja päädyin lopulta randomilla (niinhän luulin; huomasin alitajuntani vehkeilyt vasta jälkikäteen) tähän spekulointiin Viiltäjä-Jackin henkilöllisyydestä. [full disclosure: toinen vaihtoehto samasta hyllystä oli netin deittipalstalle eksyneiden seitsemänkymppisten mamman & papan sähköpostiviesteistä koostuva IRL-rakkaustarina, jahhah.]

Kausittain rakastan elämäkertoja/päiväkirjoja, mutta sarjamurhaajista en ole koskaan aiemmin ollut kiinnostunut. Kuten sanottu, tajusin ahmittuani illassa puolet tästä kirjasta että... että Red John. Melkein kiusallista että mielikuvituspoikaystävä menneisyyksineen vaikuttaa jo lukemisiinkin, tämä alkaa olla pientä sen rinnalla että kuppini sisältö vaihtui tässä taannoin kahvista teehen. Anyway, kriminaalipsykologiaa siis, ja jos kerran en tiedä aiheesta mitään, miksi en olisi aloittanut tästä käsitykseni mukaan tosiaan aika kuuluisasta herrasmiehestä Jack the Ripper (luulin muuten aina aiemmin että sen nimi on Jack the Reaper, hahaa).

Teos koostui kahdesta osasta, josta ensimmäinen oli James Maybrickin / Viiltäjä-Jackin historia(t) ja toinen sitten tämä paljon puhuttu päiväkirja. Minua ei kiinnosta ottaa kantaa siihen onko päiväkirja nyt väärennös vai ei, totean vain että kirjan perusteluiden nojalla mulla ei ole nokan koputtamista siihen eikö James Maybrick voisi olla yhtä kuin Jack the Ripper - siis nimenomaan voisi olla tai olla olematta, se ei ole mulle niin oleellista. Oleellista oli mielenkiintoinen kehityskertomus ja se genreen liittyvä kutkutus että pääsee kurkistamaan toisen päiväkirjaa. Minua ei myöskään kiinnosta tietää myrkyttikö Maybrickin vaimo miehensä, oliko kyseessä jonkun sortin eutanasia vai kuoliko Maybrick "muuten vain". Olin enemmän kiinnostunut arsenikkiriippuvuuden oireista, koska en tiennyt että sitäkin on käytetty huumeena, luulin että se on ihan vain vihollisten myrkyttämiseen eikä huvikäyttöön (kuulostaapa ihan että mulla olisi siivouskomerossa paketti arsenikkia rotanmyrkyksi ja nyt alkaisin suunnitella Maybrick-bileitä).

Mulla taisi olla tähän tarinaan jotenkin kliininen ote. En tietääkseni kokenut pahemmin tunteita suuntaan enkä toiseen, luin vain äärimmäisen kiinnostuneena. Ehkä eniten hätkähdytti vain se tapa millä Viiltäjä-Jackin päiväkirja oli kirjoitettu (ei turhia välimerkkejä, täysin sensuroimattomia tunteita, samojen asioiden jankuttamista, kirjoitettu milloin vain on ollut aikaa ja huvitusta) -- onkohan minussa ainesta sarjamurhaajaksi koska täytän vihkon toisensa perään samanlaisella sekasotkulla (poislukien murhaamisfantasiat, count your blessings)?

Vielä eräs seikka lähtien oletuksesta että Maybrick=Jack: setä ylistää itseään koko ajan maailman älykkäimmäksi mieheksi (sana 'älykäs' mainitaan kuulemma alle 50 sivun päiväkirjassa melkein 100 kertaa) mutta juma se oli kyllä maailman huonoin runoilija! ...taisi olla aika hämärtynyt todellisuudentaju. Oh thank god koko päiväkirja ei ollut runomuodossa ;-)

Sir jiMAY
elää
ikuisesti
ha ha ha ha ha

Tämä Sir Jim ovela
rakastaa oikkuja
tänään iskee yllättää
mitään jäljelle ei jää. ha ha ha ha ha

Enkö olekin älykäs?