Amerikkalainen alkusoitto

Liisa Tenkku
Pilot-kustannus 2005
157 sivua

Jahas, tähän väliin oikein kunnon random lukemus:

"Katu kuhisi elämää. Kuuma kostea ilma seisoi paksuna ja haisi härskiltä rasvalta. Vanha laiha mies, kuin satavuotias luuranko, istui portailla mustan naisen vieressä, joka imetti lasta. Aimo selitti - se joka on kauan asunut Nyorkissa ei lähde täältä koskaan. Nyorkki menee vereen."

Miltä sodan jälkeinen Amerikka suomalaisine siirtolaisineen merkitsi opiskelijoille aikana ennen stipendejä ja lentoyhteyksiä? Ja miten Atlantin levyistä kulttuurikuilua pyrittiin ylittämään?

En vain voi vastustaa näitä suomalaisten siirtolaistarinoita ja ahmin niitä sitä mukaa kun niitä löydän! Vaikka meikäläiset aikoinaan pakenivat Suomen ankeutta Amerikan sijaan Kanadaan, olen silti perinyt äidiltäni jonkinmoisen yltiöromanttisen suhteen ajatuksesta uuden elämän aloittamisesta Amerikassa, nimenomaan siis tuossa 1940-50 -lukujen tietämillä. Joku siinä vain on, emmekä Äipän kanssa koskaan kyllästy ihastelemaan heikäläisten rohkeutta lähteä isoon ja tuntemattomaan maailmaan vailla kielitaitoa tai turvattua tulevaisuutta - ah!

Tällä kertaa Amerikan ihmemaahan lähti laivalla kolmihenkinen perhe perheen isän yliopisto-opintojen perässä, äiti (kirjailija itse) ja parivuotias Marja-tyttö lähtivät mukaan. Kirja kertoo perheen neljä vuotta kestäneistä seikkailuista ja uuteen elämään sopeutumisesta 40-luvun lopun New Yorkissa ja Bostonissa -- isä opiskeli filosofiaa yliopistoissa ja teki siinä sivussa papin hommia suomalaisyhteisöissä, äiti oli piikomassa ja tyttö ehti aloittaa koulutiensä ja melkein unohtaa koko suomenkielen. Siinä sivussa sitten ihmeteltiin amerikkalaisten tapoja, tutustuttiin ihaniin ja karmeisiin ihmisiin ja opeteltiin ajamaan autoa ;-)

No juu, en edes väitä tällä omakustanteella olevan erityisiä kaunokirjallisia ansioita, mutta mitä väliä -- luen näitä vain matkakuumeen kynsissä ja nostalgia-syistä (unohtamatta fingelskaa, mikä ihana kieli ja arkkipaheeni). Jos tällaisesta kamasta pitää, ei ole mitään syytä ettei pitäisi tästäkin :)

Käärinliinat

Marko Hautala
Tammi 2009
279 sivua

Kun toukokuun alun heleänä päivänä juhlitaan jääkiekon MM-kultaa, betonilähiössä tapahtuu veriteko. Surmatyön tekijäksi paljastuu Olavi Finne, iäkäs yksinäinen mies, joka suljetaan mielisairaalaan. Yli kymmenen vuotta myöhemmin kolmikymppinen Mikael nimetään Finnen omahoitajaksi. Siirtymisen harmittomalta vaikuttavan Olavin omahoitajaksi on tarkoitus helpottaa Mikaelin raskaaksi käynyttä arkea. Hoitaja-potilassuhde alkaa muuttua kuitenkin yhä tiiviimmäksi, kun Mikael kiinnostuu oudoista tarinoista, joita hänen kummallinen potilaansa kertoo. Hiljalleen Mikael alkaa epäillä potilaskertomusta, jonka mukaan Olavi on vain skitsofreniaa sairastava vanhus. Miehen kertomukset ikuisen elämän mahdollisuudesta ja ajatusleikit kuoleman voittamisesta tuovat Mikaelin elämään uutta, outoa toivoa.
Käärinliinat kertoo ihmisen tarpeesta säilyttää niin kuolleet kuin elävät rakkaimpansa, mutta myös tarpeesta piilottaa pahat teot muiden katseilta. Se on samaan aikaan sekä mustanpuhuva ja intensiivinen ihmismielen mahdista että armoton kuvaus mielisairaalan karusta arjesta.

...mutta tämän harvinaisen epäinnostavan takakansiteksin perusteella olisin tuskin alkanut lukea Käärinliinoja; luin tästä romaanista alun perin jostain äipän hömppälehdestä ja pistin nimen korvan taakse. Luen säälittävän harvoin suomalaista nykyproosaa, en varsinkaan Suomeen sijoittuvaa. No mutta... olen aina viihtynyt ihmismielen pimeällä puolella, joten "armoton kuvaus mielisairaalan karusta arjesta" vaikutti sopivalta kevyeksi iltalukemiseksi.

Synopsis á la minä: mielisairaalassa työskentelevää Mikaelia ahdistaa, koska Saana-vaimo sairastaa parantumatonta syöpää eikä tee muuta kuin valittaa. Mikael vetää itsepuolustuksen överiksi töissä D-osastolla ja saa siirron A-osastolle, helpompien hullujen kaitsijaksi. Mikaelilla kuitenkin viiraa sen verran pahasti, että hän alkaa uskoa omapotilaansa Finnen juttuja, eikä siitä tulkintani mukaan seuraa mitään erityisen hyvää (joskin yksi kusipää saa Mikaelilta ansionsa mukaan, mikä on ihan ookoo).

Summa summarum: pidin tästä, vaikka minulla oli useampiakin syitä olla pitämättä ja (ulkopuolelta on aina helppo päteä) tässä oli muutamia kohtia jotka itse olisin hoidellut hiukan eri tavalla. Olin esimerkiksi alusta lähtien satavarma, että Mikael ja uusi ylihoitaja(tar) Groos päätyvät kuksimaan ennemmin tai myöhemmin, mutta tuo varmuus ei ollut semmoista mielenkiintoa ylläpitävää jännitettä vaan lähinnä tunne "joo joo, hoitakaa se nyt pois alta, mielenne tekee kumminkin" -- ja tulihan se hoidettua. Jokin Käärinliinoissa kuitenkin koukutti, mutta väitän etten ollut niinkään kiinnostunut Mikaelin ja Finnen kieroutuneesta suhteesta, vaan lähinnä kokonaisuudesta. Itseasiassa jälkikäteen ajatellen lähes kaikki henkilöhahmot tässä romaanissa ärsyttivät minua enemmän tai vähemmän. Mutta... kokonaisuus ei ärsyttänyt, kokonaisuus oli mielenkiintoinen (hullu) kaaoskosmos, jossa ne ärsyttävät henkilöhahmot kimpoilivat ja tekivät parhaansa pysyäkseen pinnalla.

Uskoin huomaavani että Hautala tietää mistä kirjoittaa (luettuani kansiliepeestä että Hautala on ennen kirjailijaksi ryhtymistä itse työskennellyt hoitajana psykiatrisessa sairaalassa; oh Gadamerin odotushorisontti..) ja nautin tosiaan ehdottomasti enemmän kokonaisuuden kuvauksesta kuin yksittäisistä henkilöhahmoista. Ja jottei tämä nyt kuulostaisi etten oikeastaan pitänyt tästä romaanista niin sanotaan se nyt vielä kerran: luin tämän vajaassa vuorokaudessa ja oli kevyesti paras suomalainen romaani jonka olen lukenut piiiiiiiitkään aikaan. Full stop.


ps. Heh, oli Mikaelissa tosin yksi piirre josta pidin: "Mikael meni olohuoneeseen, asetti langattomat kuulokkeet korvilleen, laittoi Massive Attackin Mezzaninen soimaan ja avasi oluttölkin." Noin mäkin aina teen karmean työpäivän jälkeen! Siis miinus oluttölkki (yök kalja on pahaa) mutta nimenomaan Massive Attacking Mezzanine. Ehdoton.

Viiltäjä-Jackin päiväkirja

...ja kuinka se löydettiin, kuinka sitä tutkittiin ja kuinka se todettiin aidoksi.

Shirley Harrison
Gummerus 1994
372 sivua

"Syksyllä 1888 Lontoossa prostituoituja murhanneen ja raa'asti silponeen Viiltäjä-Jackin arvoitus on askarruttanut ihmisten mieliä jo yli sadan vuoden ajan. Tämän maailman tunnetuimman sarjamurhaajan henkilöllisyydestä on esitetty lukuisia eri teorioita kymmenissä kirjoissa. Lopulliset todisteet ovat kuitenkin aina puuttuneet. Tähän saakka...
Vuonna 1991 löydettiin Liverpoolista vanha käsin kirjoitettu päiväkirja, joka hätkähdyttävällä tavalla ratkaisee Viiltäjä-Jackin tapauksen. Päiväkirjan kirjoittajaksi paljastuu silmittömiin raivonpuuskiin taipuvainen arsenikin väärinkäyttäjä, arvostettu puuvillakauppias ja perheenisä James Maybrick, joka kosti vaimonsa uskottomuuden viattomille sivullisille."

Suunnistin pitkästä aikaa kirjaston elämäkertaosastolle. Silmäilin vähän aikaa kirjanselkämyksiä ja päädyin lopulta randomilla (niinhän luulin; huomasin alitajuntani vehkeilyt vasta jälkikäteen) tähän spekulointiin Viiltäjä-Jackin henkilöllisyydestä. [full disclosure: toinen vaihtoehto samasta hyllystä oli netin deittipalstalle eksyneiden seitsemänkymppisten mamman & papan sähköpostiviesteistä koostuva IRL-rakkaustarina, jahhah.]

Kausittain rakastan elämäkertoja/päiväkirjoja, mutta sarjamurhaajista en ole koskaan aiemmin ollut kiinnostunut. Kuten sanottu, tajusin ahmittuani illassa puolet tästä kirjasta että... että Red John. Melkein kiusallista että mielikuvituspoikaystävä menneisyyksineen vaikuttaa jo lukemisiinkin, tämä alkaa olla pientä sen rinnalla että kuppini sisältö vaihtui tässä taannoin kahvista teehen. Anyway, kriminaalipsykologiaa siis, ja jos kerran en tiedä aiheesta mitään, miksi en olisi aloittanut tästä käsitykseni mukaan tosiaan aika kuuluisasta herrasmiehestä Jack the Ripper (luulin muuten aina aiemmin että sen nimi on Jack the Reaper, hahaa).

Teos koostui kahdesta osasta, josta ensimmäinen oli James Maybrickin / Viiltäjä-Jackin historia(t) ja toinen sitten tämä paljon puhuttu päiväkirja. Minua ei kiinnosta ottaa kantaa siihen onko päiväkirja nyt väärennös vai ei, totean vain että kirjan perusteluiden nojalla mulla ei ole nokan koputtamista siihen eikö James Maybrick voisi olla yhtä kuin Jack the Ripper - siis nimenomaan voisi olla tai olla olematta, se ei ole mulle niin oleellista. Oleellista oli mielenkiintoinen kehityskertomus ja se genreen liittyvä kutkutus että pääsee kurkistamaan toisen päiväkirjaa. Minua ei myöskään kiinnosta tietää myrkyttikö Maybrickin vaimo miehensä, oliko kyseessä jonkun sortin eutanasia vai kuoliko Maybrick "muuten vain". Olin enemmän kiinnostunut arsenikkiriippuvuuden oireista, koska en tiennyt että sitäkin on käytetty huumeena, luulin että se on ihan vain vihollisten myrkyttämiseen eikä huvikäyttöön (kuulostaapa ihan että mulla olisi siivouskomerossa paketti arsenikkia rotanmyrkyksi ja nyt alkaisin suunnitella Maybrick-bileitä).

Mulla taisi olla tähän tarinaan jotenkin kliininen ote. En tietääkseni kokenut pahemmin tunteita suuntaan enkä toiseen, luin vain äärimmäisen kiinnostuneena. Ehkä eniten hätkähdytti vain se tapa millä Viiltäjä-Jackin päiväkirja oli kirjoitettu (ei turhia välimerkkejä, täysin sensuroimattomia tunteita, samojen asioiden jankuttamista, kirjoitettu milloin vain on ollut aikaa ja huvitusta) -- onkohan minussa ainesta sarjamurhaajaksi koska täytän vihkon toisensa perään samanlaisella sekasotkulla (poislukien murhaamisfantasiat, count your blessings)?

Vielä eräs seikka lähtien oletuksesta että Maybrick=Jack: setä ylistää itseään koko ajan maailman älykkäimmäksi mieheksi (sana 'älykäs' mainitaan kuulemma alle 50 sivun päiväkirjassa melkein 100 kertaa) mutta juma se oli kyllä maailman huonoin runoilija! ...taisi olla aika hämärtynyt todellisuudentaju. Oh thank god koko päiväkirja ei ollut runomuodossa ;-)

Sir jiMAY
elää
ikuisesti
ha ha ha ha ha

Tämä Sir Jim ovela
rakastaa oikkuja
tänään iskee yllättää
mitään jäljelle ei jää. ha ha ha ha ha

Enkö olekin älykäs?

Nuorta valoa

Ralf Rothman
Avain 2009
188 sivua

"Nuorta valoa kuvaa työläisperheessä varttuvan 12-vuotiaan Julianin kesälomaa 1960-luvun Saksassa. Julian joutuu jäämään hiilikaivoksessa työskentelevän isänsä kanssa kotiin äidin ja siskon lähtiessä matkalle. Rahat eivät riitä kolmen lomaan. Julian kuluttaa päivänsä lähiympäristössä harhaillen ja isompien seuraa etsien. Naapurin Marusha vetää puoleensa yhtä lailla hämmentynyttä, aikuisten outoa maailmaa tarkkailevaa poikaa kuin tämän isää. Kesän aikana tapahtuu asioita, jotka muuttavat kaiken. Ralf Rothman kertoo lapsuuden viimeisistä viikoista, sen hiljaisista järkytyksistä ja valaisevasta lohdusta."

Hmmm. Ajatus numero 1: se siitä hömppäkirjakaudesta, tätä ei voinut parhaalla tahdollakaan pitää hömppänä. Ajatus numero 2: mitä tässä nyt sitten loppujen lopuksi tapahtui?

Pidin kyllä tästä romaanista, mutta lähinnä ainoastaan nostalgia-vibojen ansiosta. Kerronta oli runollista ja jotenkin unenomaista, ehkä siihen tapaan kuin Julian olisi kertonut tapahtumista joskus vuosikymmenten perästä. Julianin kertoman tarinan kanssa vuorotteli kuvaus nimettömäksi jääneestä kaivosmiehestä työskentelemässä syvällä kaivoskuilussa ja nähdäkseni kaivosmiehen edesottamukset olivat jonkinlainen paralleeli Julianin kokemuksista. Suoraan sanottuna en voi olla varma, koska hyppäsin kaivosmieskappaleet yli ensimmäisen luettuani (siitäkin jo huomaa ettei Nuorta valoa ihan onnistunut koukuttamaan mielenkiintoani).

Jälkikäteen tulin valitettavasti siihen tulokseen, ettei tässä romaanissa ollut mitään erityistä. 2000-luvulla on kirjoitettu määrätön määrä juuri tällaisia wannabe-ravistelevia romaaneita: hämmennystä, ahdistusta, sairautta, seksuaalista angstia, rahapulaa, rikottuja illuusioita ja *hahaa* kätketäänpä kaikki runollisen kielen kiemuroihin ja etäännytetään pari vuosikymmentä taaksepäin niin täydestä menee. Sanoinhan, rehellinen mielipiteeni on että tällaisia romaaneita on viimeisten kymmenen vuoden aikana kirjoitettu neljätoista tiussa, ja siinä on noin kolmetoista liikaa.

Minulle ei siis aivan selvinnyt mitä tässä romaanissa nyt sitten loppujen lopuksi tapahtui (ei sen puoleen että olisin sitä kovin hanakasti yrittänyt rivien välistä lukeakaan). Aluksi luulin Julianin isän käyttäneen Juliania seksuaalisesti hyväksi, mutta se hyväksikäyttäjä taisi sittenkin olla naapurinsetä, jos sekään, tai sitten kyseessä oli vain Julianin pelko moisesta. Ilmeisesti Marusha päätyi opettamaan Julianille suutelun jaloa taitoa, mutta ei sen enempää, mutta Julianin isä ja Marusha sen sijaan päätyivät ihan perille asti -- sekään ei selvinnyt oliko se nyt sitten raiskaus vai molempien taholta toivottu käänne. Ja... njääh, sanotaanko että mulle jäi tähän kirjaan runsaasti aukkopaikkoja (kaiketi se oli Rothmanin taiteellinen tavoitekin, "saada lukijat ajattelemaan omilla aivoillaan", niin aina), mutta koska en innostunut romaanista, en innostunut myöskään keksimään omia selityksiäni. No can do, sorry.

Tämä on juuri sellainen romaani mikä sopisi tutkimusaineistoksi johonkin kirjallisuuden aineopintojen analyysi- ja menetelmäharjoituskurssille. En edes osannut suhtautua tähän vapaa-aikalukemisena vaan alitajuisesti listasin koko ajan mielessäni fokalisaatioita ja muuta soopaa. Sopii pitää Nuorta valoa mielessä jos vaikka haluaa kirjoittaa pervoteoreettisen tulkinnan (se on oikea termi!) aukkopaikkojen funktioista (ja nyt tuo kuulosti pervolta, tarkoitin kyllä kerronnan aukkoja) jossain nykyromaanissa tjsp.

(Alan aina kertoa huonoja vitsejä kun en ihan ymmärrä.)

ps. nyt tajusin mikä ehkä oli kaikkein häiritsevintä tässä romaanissa: en löytänyt tästä mitään "valaisevaa lohtua" mitä takakannessa luvattiin! I want my money back (onneksi oli kirjaston kirja..)