Kärpästen herra

William Golding 1954
Otava (Keskiyön Kirjasto)
336 sivua

Päätin vihdoin sivistää itseäni lukemalla Kärpästen herran, kun en kerran ole elokuvaakaan nähnyt, mutta toisaalta kuunnellut kyllikseni ns. oppi-isieni hehkutusta tästä romaanista. Mulla oli lukemiseen toinenkin (ehkä hiukan omituinen) kimmoke: halusin tietää mikä on kärpästen herra. Samasta syystä luin aikoinaan Sieppari ruispellossa, siis koska halusin tietää mikä oikeastaan on sieppari ruispellossa, mitä ihmettä se tarkoittaa. Hmm, samasta syystä ajattelin että joskus pitäisi urjeta lukemaan Häräntappoase -- että saisi tietää minkämoisesta aseesta siinä on kyse ;-)

Anyways, takaisin autiolle saarelle ja pelottavien koulupoikien seuraan. Tiesin alkaessani lukemaan suurin piirtein mitä oli luvassa: joukko eri ikäisiä koulupoikia rantautuu autiolle saarelle ja yrittää saada yhteiskuntansa toiminaan ilman aikuisia, mutta sepä ei olekaan niin helppoa, vaan lapset muuttuvat julmiksi ja piittaamattomiksi. Kärpästen herraa lukiessani muistelin monta kertaa sitä ehkä maailman kliseisintä sovellusta samasta teemasta, sitä jossain yliopistossa psykologian opiskelijoilla suoritettua koetta missä porukka jaettiin "vankeihin" ja "vartijoihin" ja seurattiin mitä tapahtuu kun vartijoille annetaan lupa ruumiilliseen kuritukseen. Kun aikoinaan kirjoitin ylioppilaskirjoituksissa reaalissa psykologiaan, onnekseni jokerikysymys oli juuri tuosta kokeesta ja siitähän sain raavittua kasaan ihan ookoo vastauksen ^^' Pointtina siis, että opiskelijoilla tehty koe todisti saman kuin Kärpästen herrakin: kun ihmisillä on ylivertaisuuden tunne ja mahdollisuus, suhtautuminen alempiarvoisiin muuttuu koko ajan eksponentiaalisesti julmemmaksi (se opiskelijoilla tehty koe jouduttiin keskeyttämään ettei vankeja olisi kuollut pahoinpitelyihin -- ja pahoinpitelijät olivat "siviilissä" vankiensa opiskelukavereita! ..sitä sopii miettiä).

En kokenut Kärpästen herran kanssa mitään herätystä, lähinnä vain sain vahvistusta jo olemassaoleville skeemoilleni ihmisten julmuudesta. Tämä oli hivenen lukuelämys tyyliin "tulipahan luettua". Tunne voi tosin johtua siitä, että olin niiiiin äärettömän pettynyt romaanin loppuun, koin sen ainoastaan antikliimaksina ja jäi tunne ettei Golding olisi tiennyt miten kirjansa lopettaa (tai paremminkin miten selvittää sen takaa-ajon johon oli päädytty), joten hän kyhäsi väkinäisen lopun kasaan parista sivusta ja se oli siinä. En ostanut loppua, olisin ollut jopa tyytyväisempi jos romaani olisi loppunut kuin seinään about 10 sivua aiemmin tjsp... Mutta sehän on vain meikäläisen mielipide, ja summa summarum: kyllä tämä mielestäni kuuluu joka tapauksessa lukusivistykseen tämä Kärpästen herra.

ps. Otavan Keskiyön Kirjaston uudessa painoksessa oli ehkäpä iskevin takakansiteksti ikinä, siinä luki vain:

Peto tappakaa!
Kurkku leikatkaa!

Nobel-kirjailijan kulttiteos
ihmisen julmuudesta.

.
.
.
tehokasta? :)

Musta perhonen / Repaleiset siivet

Kiba Lumberg

Musta perhonen
Sammakko 2004
149 sivua

Repaleiset siivet
Sammakko 2006
236 sivua

Sivistymättömyydessäni en tiedä onko lähiaikoina jonkinlainen romanien kansallispäivä tms. mutta ainakin kirjaston "ajankohtaista" hyllyyn oli koottu mielenkiintoinen sikermä romaniromaaneita (haha olipa fiksu ilmaus). Pakkohan sieltä oli jotain lukemista poimia mukaan, onhan sitä allekirjoittaneellakin oma osansa mustalaisverta suonissaan ja sitä kautta epämääräinen yhteenkuuluvaisuuden tunne kaaleitten kanssa...

Niin tai näin, Lumbergin romaaneihin tartuin tietenkin sen takia mitä trilogian ensimmäisen osan, Mustan perhosen, takakansi lupasi:

Pitkä-Ilmi, Punapää-Saaga, Härkäpuhveli, Valtti-vainaa, poikatyttö Simppa ja muut ovat mukana kun Kiba Lumberg kertoo humoristisesti ja kielellisesti rehevästi omaperäisen mustalaistytön kasvutarinan värikkään mustalaisyhteisön keskellä 1970-luvun alun Lappeenrannassa. Mustalaiset noudattavat heimonsa vuosituhantisia perinteitä, ja monille heistä unet, tarinat ja todellisuus ovat yhtä. Sukujen väliset kiistat, viinanmyynti ja kahnaukset poliisin kanssa riepottelevat yhteisöä. Traagisten tapahtumien myötä herkkä ja samettihame-elämää vastaan kapinoiva nuori tyttö tekee suuren päätöksen.

...mikä siinä onkin että on aina niin loistavaa lukea kirjoja jotka sijoittuvat kotikulmille? Siinä on kumma viehätys kun tietää kävelleensä sitä Sitykäytävää sen tuhat kertaa ja tietää epämääräisten tyyppien yhä hengailevan juuri siellä Kirkkopuiston ja sankarihautausmaan tietämillä... Oh, ja yksi näistä mustalaisista oli jopa Taavetista lähtöisin ja Memesa päätyi myös Joutsenon opistoon vuodeksi! [full disclosure: allekirjoittanut kävi koulunsa Taavetissa ja niin ikään teki vuotensa Joutsenon opistossa, oi nostalgia] Suoranaisen pseudo-patriotismin nimissä oli pakko valita niistä kymmenistä romaniteoksista juuri nämä Kiban kirjoitukset.

Uppouduin näihin ihan kunnolla ja luin romaanin päivässä viikonlopun mittaan, nyt en malttaisi odottaa maanantaita että pääsee katsomaan olisiko trilogian päätösosa vielä lainattavissa kirjastosta. Humpan rytmi on siis sellainen, että Musta perhonen käsittelee Memesa-tytön lapsuutta ja toinen osa sitten teini-iän kasvukipuja. Teemoja ovat erilaisuus ja itsenäistyminen. Memesa haluaa paeta kahlitsevan ja väkivaltaisen mustalaisyhteisön piiristä mutta huomaa, että oikeastaan ihan sama meno jatkuu valkolaisten parissakin -- ihan samalla tavalla niitä naisia raiskataan ja vedetään ympäri korvien joka paikassa, eikä auta muu kuin oppia pärjäämään. Toisessa osassa Memesa ymmärtää olevansa tuplaten ulkopuolinen: hän eroaa valtaväestöstä sekä rodussaan että seksuaalisessa suuntautumisessaan.

Niin... ja se kieli! Dialogi oli niin ihastuttavan elävää ja murteikasta että pakko oli välillä salaa mumista ääneen... puhumattakaan metaforista ja muusta tilpehööristä (rakastuin ilmaukseen että joku opettaja oli "kuiva kuin katajapuska", hah!) Ei valittamista, rankkoja mutta rakastettavia pikkuromaaneita ja kuten sanottu, mielelläni lukisin lisää samalta kirjailijalta.

Kriminaalipsykologia

Jaana Haapasalo
PS-kustannus 2008
287 sivua

"Kevyttä iltalukemista"?

Voiko kuka tahansa meistä kasvaa rikoksentekijäksi?
Mitä rikoksen psykologisista taustatekijöistä tiedetään?

Kriminaalipsykologia on psykologian sovellusala, joka tähtää rikollisen käyttäytymisen tieteelliseen ymmärtämiseen. Kirjassa käydään läpi rikollisen käyttäytymisen selitysmalleja, rikoslajeihin liittyviä näkökohtia, rikollisuuden ehkäisyä ja rikoksentekijöiden hoitoa. Rikoslajeista esillä ovat erilaiset väkivalta- ja seksuaalirikokset, omaisuusrikokset, tuhotyöt ja päihderikokset. Kunkin rikoslajin kohdalla tarkastellaan, mitä aiheesta nykyisen psykologisen tutkimuksen perusteella tiedetään. Kirjan aiheita yhdistää niin sanottu traumamalli, joka tarjoaa selityksen varhaisten traumakokemusten ja myöhemmän rikollisen käyttäytymisen väliselle yhteydelle.

...niin kuin tapanani on sanoa, olen aina viihtynyt mainiosti ihmismielen pimeällä puolella. Aiemmin olen harrastuksen nimissä lueskellut lähinnä psyykkisistä sairauksista, mutta yhtäkkiä kiinnostus naksahti nimenomaan kriminaalipsykologian puolelle (vrt. Viiltäjä-Jackin päiväkirjan kohdalla mainitut "sattuneet syyt"). Haapasalon Kriminaalipsykologia oli mukava löytö ihan kaupunginkirjaston hyllystä, ei tarvinnut mennä yliopiston kirjastoon seikkailemaan psykologian siipeen (hmm, mutta luulen etsiväni kyseisen sijainnin tässä lähiaikoina, kiinnostus alaan tosiaan heräsi ja nyt esillä oleva teos oli ainoa varteenotettava jonka kaupunginkirjasto tunnusti omistavansa).

Mikäpä siinä, opin paljon uutta ja haluan oppia lisää -- tiedän että tämä on jälleen yksi niistä tuhansista ohimenevistä innostuksistani, joten pitää ottaa ilo (miten tuo sana nyt kuulosti epäsopivalta!) irti niin kauan kuin kiinnostaa. Mieleen jäi nippelitietoa ("Tiesittekö että avioliitossa tapahtuva raiskaaminen [puolison väkisinmakaaminen] kriminalisoitiin Suomessa vasta 1994?" -järkyttävää!) sekä jokunen etäisesti tutunkuuloinen teoria (traumaselitysmallit olivat mielenkiintoisia koska olin juuri omaa kirjallisuuden tutkimusta varten tutustunut Vickroyn trauma narratives -juttuihin) ja okei okei, tapausesimerkit tuli myös luettua tarkkaan läpi -- nyt vaan katsomaan mukamas viisastuneena CSI:ta ja kumppaneita...

Lopuksi muistilistaksi itselleni besserwisser-sanalista, vähän jatkoa englanninkielen ilmaukselle homicide:
uxoricide = vaimon/puolison surmaaminen
meriticide = miehen/puolison surmaaminen
filicide = lapsen surmaaminen
neonaticide = vastasyntyneen lapsen surmaaminen
infanticide = vauvan surmaaminen
parricide = vanhemman surmaaminen
sororicide/fratricide/siblicide = sisaren/veljen surmaaminen
familicide = koko perheen surmaaminen

...tapahtuu sitä maailmassa kaikkea pahaa, mutta en edelleenkään osaa nähdä mitään pahaa siinä että asioita tutkitaan tieteelliseltä kannalta ja yritetään löytää selityksiä käyttäytymisen takaa. Siksi kiinnostus kriminaalipsykologiaan.

Amerikkalainen alkusoitto

Liisa Tenkku
Pilot-kustannus 2005
157 sivua

Jahas, tähän väliin oikein kunnon random lukemus:

"Katu kuhisi elämää. Kuuma kostea ilma seisoi paksuna ja haisi härskiltä rasvalta. Vanha laiha mies, kuin satavuotias luuranko, istui portailla mustan naisen vieressä, joka imetti lasta. Aimo selitti - se joka on kauan asunut Nyorkissa ei lähde täältä koskaan. Nyorkki menee vereen."

Miltä sodan jälkeinen Amerikka suomalaisine siirtolaisineen merkitsi opiskelijoille aikana ennen stipendejä ja lentoyhteyksiä? Ja miten Atlantin levyistä kulttuurikuilua pyrittiin ylittämään?

En vain voi vastustaa näitä suomalaisten siirtolaistarinoita ja ahmin niitä sitä mukaa kun niitä löydän! Vaikka meikäläiset aikoinaan pakenivat Suomen ankeutta Amerikan sijaan Kanadaan, olen silti perinyt äidiltäni jonkinmoisen yltiöromanttisen suhteen ajatuksesta uuden elämän aloittamisesta Amerikassa, nimenomaan siis tuossa 1940-50 -lukujen tietämillä. Joku siinä vain on, emmekä Äipän kanssa koskaan kyllästy ihastelemaan heikäläisten rohkeutta lähteä isoon ja tuntemattomaan maailmaan vailla kielitaitoa tai turvattua tulevaisuutta - ah!

Tällä kertaa Amerikan ihmemaahan lähti laivalla kolmihenkinen perhe perheen isän yliopisto-opintojen perässä, äiti (kirjailija itse) ja parivuotias Marja-tyttö lähtivät mukaan. Kirja kertoo perheen neljä vuotta kestäneistä seikkailuista ja uuteen elämään sopeutumisesta 40-luvun lopun New Yorkissa ja Bostonissa -- isä opiskeli filosofiaa yliopistoissa ja teki siinä sivussa papin hommia suomalaisyhteisöissä, äiti oli piikomassa ja tyttö ehti aloittaa koulutiensä ja melkein unohtaa koko suomenkielen. Siinä sivussa sitten ihmeteltiin amerikkalaisten tapoja, tutustuttiin ihaniin ja karmeisiin ihmisiin ja opeteltiin ajamaan autoa ;-)

No juu, en edes väitä tällä omakustanteella olevan erityisiä kaunokirjallisia ansioita, mutta mitä väliä -- luen näitä vain matkakuumeen kynsissä ja nostalgia-syistä (unohtamatta fingelskaa, mikä ihana kieli ja arkkipaheeni). Jos tällaisesta kamasta pitää, ei ole mitään syytä ettei pitäisi tästäkin :)

Käärinliinat

Marko Hautala
Tammi 2009
279 sivua

Kun toukokuun alun heleänä päivänä juhlitaan jääkiekon MM-kultaa, betonilähiössä tapahtuu veriteko. Surmatyön tekijäksi paljastuu Olavi Finne, iäkäs yksinäinen mies, joka suljetaan mielisairaalaan. Yli kymmenen vuotta myöhemmin kolmikymppinen Mikael nimetään Finnen omahoitajaksi. Siirtymisen harmittomalta vaikuttavan Olavin omahoitajaksi on tarkoitus helpottaa Mikaelin raskaaksi käynyttä arkea. Hoitaja-potilassuhde alkaa muuttua kuitenkin yhä tiiviimmäksi, kun Mikael kiinnostuu oudoista tarinoista, joita hänen kummallinen potilaansa kertoo. Hiljalleen Mikael alkaa epäillä potilaskertomusta, jonka mukaan Olavi on vain skitsofreniaa sairastava vanhus. Miehen kertomukset ikuisen elämän mahdollisuudesta ja ajatusleikit kuoleman voittamisesta tuovat Mikaelin elämään uutta, outoa toivoa.
Käärinliinat kertoo ihmisen tarpeesta säilyttää niin kuolleet kuin elävät rakkaimpansa, mutta myös tarpeesta piilottaa pahat teot muiden katseilta. Se on samaan aikaan sekä mustanpuhuva ja intensiivinen ihmismielen mahdista että armoton kuvaus mielisairaalan karusta arjesta.

...mutta tämän harvinaisen epäinnostavan takakansiteksin perusteella olisin tuskin alkanut lukea Käärinliinoja; luin tästä romaanista alun perin jostain äipän hömppälehdestä ja pistin nimen korvan taakse. Luen säälittävän harvoin suomalaista nykyproosaa, en varsinkaan Suomeen sijoittuvaa. No mutta... olen aina viihtynyt ihmismielen pimeällä puolella, joten "armoton kuvaus mielisairaalan karusta arjesta" vaikutti sopivalta kevyeksi iltalukemiseksi.

Synopsis á la minä: mielisairaalassa työskentelevää Mikaelia ahdistaa, koska Saana-vaimo sairastaa parantumatonta syöpää eikä tee muuta kuin valittaa. Mikael vetää itsepuolustuksen överiksi töissä D-osastolla ja saa siirron A-osastolle, helpompien hullujen kaitsijaksi. Mikaelilla kuitenkin viiraa sen verran pahasti, että hän alkaa uskoa omapotilaansa Finnen juttuja, eikä siitä tulkintani mukaan seuraa mitään erityisen hyvää (joskin yksi kusipää saa Mikaelilta ansionsa mukaan, mikä on ihan ookoo).

Summa summarum: pidin tästä, vaikka minulla oli useampiakin syitä olla pitämättä ja (ulkopuolelta on aina helppo päteä) tässä oli muutamia kohtia jotka itse olisin hoidellut hiukan eri tavalla. Olin esimerkiksi alusta lähtien satavarma, että Mikael ja uusi ylihoitaja(tar) Groos päätyvät kuksimaan ennemmin tai myöhemmin, mutta tuo varmuus ei ollut semmoista mielenkiintoa ylläpitävää jännitettä vaan lähinnä tunne "joo joo, hoitakaa se nyt pois alta, mielenne tekee kumminkin" -- ja tulihan se hoidettua. Jokin Käärinliinoissa kuitenkin koukutti, mutta väitän etten ollut niinkään kiinnostunut Mikaelin ja Finnen kieroutuneesta suhteesta, vaan lähinnä kokonaisuudesta. Itseasiassa jälkikäteen ajatellen lähes kaikki henkilöhahmot tässä romaanissa ärsyttivät minua enemmän tai vähemmän. Mutta... kokonaisuus ei ärsyttänyt, kokonaisuus oli mielenkiintoinen (hullu) kaaoskosmos, jossa ne ärsyttävät henkilöhahmot kimpoilivat ja tekivät parhaansa pysyäkseen pinnalla.

Uskoin huomaavani että Hautala tietää mistä kirjoittaa (luettuani kansiliepeestä että Hautala on ennen kirjailijaksi ryhtymistä itse työskennellyt hoitajana psykiatrisessa sairaalassa; oh Gadamerin odotushorisontti..) ja nautin tosiaan ehdottomasti enemmän kokonaisuuden kuvauksesta kuin yksittäisistä henkilöhahmoista. Ja jottei tämä nyt kuulostaisi etten oikeastaan pitänyt tästä romaanista niin sanotaan se nyt vielä kerran: luin tämän vajaassa vuorokaudessa ja oli kevyesti paras suomalainen romaani jonka olen lukenut piiiiiiiitkään aikaan. Full stop.


ps. Heh, oli Mikaelissa tosin yksi piirre josta pidin: "Mikael meni olohuoneeseen, asetti langattomat kuulokkeet korvilleen, laittoi Massive Attackin Mezzaninen soimaan ja avasi oluttölkin." Noin mäkin aina teen karmean työpäivän jälkeen! Siis miinus oluttölkki (yök kalja on pahaa) mutta nimenomaan Massive Attacking Mezzanine. Ehdoton.

Viiltäjä-Jackin päiväkirja

...ja kuinka se löydettiin, kuinka sitä tutkittiin ja kuinka se todettiin aidoksi.

Shirley Harrison
Gummerus 1994
372 sivua

"Syksyllä 1888 Lontoossa prostituoituja murhanneen ja raa'asti silponeen Viiltäjä-Jackin arvoitus on askarruttanut ihmisten mieliä jo yli sadan vuoden ajan. Tämän maailman tunnetuimman sarjamurhaajan henkilöllisyydestä on esitetty lukuisia eri teorioita kymmenissä kirjoissa. Lopulliset todisteet ovat kuitenkin aina puuttuneet. Tähän saakka...
Vuonna 1991 löydettiin Liverpoolista vanha käsin kirjoitettu päiväkirja, joka hätkähdyttävällä tavalla ratkaisee Viiltäjä-Jackin tapauksen. Päiväkirjan kirjoittajaksi paljastuu silmittömiin raivonpuuskiin taipuvainen arsenikin väärinkäyttäjä, arvostettu puuvillakauppias ja perheenisä James Maybrick, joka kosti vaimonsa uskottomuuden viattomille sivullisille."

Suunnistin pitkästä aikaa kirjaston elämäkertaosastolle. Silmäilin vähän aikaa kirjanselkämyksiä ja päädyin lopulta randomilla (niinhän luulin; huomasin alitajuntani vehkeilyt vasta jälkikäteen) tähän spekulointiin Viiltäjä-Jackin henkilöllisyydestä. [full disclosure: toinen vaihtoehto samasta hyllystä oli netin deittipalstalle eksyneiden seitsemänkymppisten mamman & papan sähköpostiviesteistä koostuva IRL-rakkaustarina, jahhah.]

Kausittain rakastan elämäkertoja/päiväkirjoja, mutta sarjamurhaajista en ole koskaan aiemmin ollut kiinnostunut. Kuten sanottu, tajusin ahmittuani illassa puolet tästä kirjasta että... että Red John. Melkein kiusallista että mielikuvituspoikaystävä menneisyyksineen vaikuttaa jo lukemisiinkin, tämä alkaa olla pientä sen rinnalla että kuppini sisältö vaihtui tässä taannoin kahvista teehen. Anyway, kriminaalipsykologiaa siis, ja jos kerran en tiedä aiheesta mitään, miksi en olisi aloittanut tästä käsitykseni mukaan tosiaan aika kuuluisasta herrasmiehestä Jack the Ripper (luulin muuten aina aiemmin että sen nimi on Jack the Reaper, hahaa).

Teos koostui kahdesta osasta, josta ensimmäinen oli James Maybrickin / Viiltäjä-Jackin historia(t) ja toinen sitten tämä paljon puhuttu päiväkirja. Minua ei kiinnosta ottaa kantaa siihen onko päiväkirja nyt väärennös vai ei, totean vain että kirjan perusteluiden nojalla mulla ei ole nokan koputtamista siihen eikö James Maybrick voisi olla yhtä kuin Jack the Ripper - siis nimenomaan voisi olla tai olla olematta, se ei ole mulle niin oleellista. Oleellista oli mielenkiintoinen kehityskertomus ja se genreen liittyvä kutkutus että pääsee kurkistamaan toisen päiväkirjaa. Minua ei myöskään kiinnosta tietää myrkyttikö Maybrickin vaimo miehensä, oliko kyseessä jonkun sortin eutanasia vai kuoliko Maybrick "muuten vain". Olin enemmän kiinnostunut arsenikkiriippuvuuden oireista, koska en tiennyt että sitäkin on käytetty huumeena, luulin että se on ihan vain vihollisten myrkyttämiseen eikä huvikäyttöön (kuulostaapa ihan että mulla olisi siivouskomerossa paketti arsenikkia rotanmyrkyksi ja nyt alkaisin suunnitella Maybrick-bileitä).

Mulla taisi olla tähän tarinaan jotenkin kliininen ote. En tietääkseni kokenut pahemmin tunteita suuntaan enkä toiseen, luin vain äärimmäisen kiinnostuneena. Ehkä eniten hätkähdytti vain se tapa millä Viiltäjä-Jackin päiväkirja oli kirjoitettu (ei turhia välimerkkejä, täysin sensuroimattomia tunteita, samojen asioiden jankuttamista, kirjoitettu milloin vain on ollut aikaa ja huvitusta) -- onkohan minussa ainesta sarjamurhaajaksi koska täytän vihkon toisensa perään samanlaisella sekasotkulla (poislukien murhaamisfantasiat, count your blessings)?

Vielä eräs seikka lähtien oletuksesta että Maybrick=Jack: setä ylistää itseään koko ajan maailman älykkäimmäksi mieheksi (sana 'älykäs' mainitaan kuulemma alle 50 sivun päiväkirjassa melkein 100 kertaa) mutta juma se oli kyllä maailman huonoin runoilija! ...taisi olla aika hämärtynyt todellisuudentaju. Oh thank god koko päiväkirja ei ollut runomuodossa ;-)

Sir jiMAY
elää
ikuisesti
ha ha ha ha ha

Tämä Sir Jim ovela
rakastaa oikkuja
tänään iskee yllättää
mitään jäljelle ei jää. ha ha ha ha ha

Enkö olekin älykäs?

Nuorta valoa

Ralf Rothman
Avain 2009
188 sivua

"Nuorta valoa kuvaa työläisperheessä varttuvan 12-vuotiaan Julianin kesälomaa 1960-luvun Saksassa. Julian joutuu jäämään hiilikaivoksessa työskentelevän isänsä kanssa kotiin äidin ja siskon lähtiessä matkalle. Rahat eivät riitä kolmen lomaan. Julian kuluttaa päivänsä lähiympäristössä harhaillen ja isompien seuraa etsien. Naapurin Marusha vetää puoleensa yhtä lailla hämmentynyttä, aikuisten outoa maailmaa tarkkailevaa poikaa kuin tämän isää. Kesän aikana tapahtuu asioita, jotka muuttavat kaiken. Ralf Rothman kertoo lapsuuden viimeisistä viikoista, sen hiljaisista järkytyksistä ja valaisevasta lohdusta."

Hmmm. Ajatus numero 1: se siitä hömppäkirjakaudesta, tätä ei voinut parhaalla tahdollakaan pitää hömppänä. Ajatus numero 2: mitä tässä nyt sitten loppujen lopuksi tapahtui?

Pidin kyllä tästä romaanista, mutta lähinnä ainoastaan nostalgia-vibojen ansiosta. Kerronta oli runollista ja jotenkin unenomaista, ehkä siihen tapaan kuin Julian olisi kertonut tapahtumista joskus vuosikymmenten perästä. Julianin kertoman tarinan kanssa vuorotteli kuvaus nimettömäksi jääneestä kaivosmiehestä työskentelemässä syvällä kaivoskuilussa ja nähdäkseni kaivosmiehen edesottamukset olivat jonkinlainen paralleeli Julianin kokemuksista. Suoraan sanottuna en voi olla varma, koska hyppäsin kaivosmieskappaleet yli ensimmäisen luettuani (siitäkin jo huomaa ettei Nuorta valoa ihan onnistunut koukuttamaan mielenkiintoani).

Jälkikäteen tulin valitettavasti siihen tulokseen, ettei tässä romaanissa ollut mitään erityistä. 2000-luvulla on kirjoitettu määrätön määrä juuri tällaisia wannabe-ravistelevia romaaneita: hämmennystä, ahdistusta, sairautta, seksuaalista angstia, rahapulaa, rikottuja illuusioita ja *hahaa* kätketäänpä kaikki runollisen kielen kiemuroihin ja etäännytetään pari vuosikymmentä taaksepäin niin täydestä menee. Sanoinhan, rehellinen mielipiteeni on että tällaisia romaaneita on viimeisten kymmenen vuoden aikana kirjoitettu neljätoista tiussa, ja siinä on noin kolmetoista liikaa.

Minulle ei siis aivan selvinnyt mitä tässä romaanissa nyt sitten loppujen lopuksi tapahtui (ei sen puoleen että olisin sitä kovin hanakasti yrittänyt rivien välistä lukeakaan). Aluksi luulin Julianin isän käyttäneen Juliania seksuaalisesti hyväksi, mutta se hyväksikäyttäjä taisi sittenkin olla naapurinsetä, jos sekään, tai sitten kyseessä oli vain Julianin pelko moisesta. Ilmeisesti Marusha päätyi opettamaan Julianille suutelun jaloa taitoa, mutta ei sen enempää, mutta Julianin isä ja Marusha sen sijaan päätyivät ihan perille asti -- sekään ei selvinnyt oliko se nyt sitten raiskaus vai molempien taholta toivottu käänne. Ja... njääh, sanotaanko että mulle jäi tähän kirjaan runsaasti aukkopaikkoja (kaiketi se oli Rothmanin taiteellinen tavoitekin, "saada lukijat ajattelemaan omilla aivoillaan", niin aina), mutta koska en innostunut romaanista, en innostunut myöskään keksimään omia selityksiäni. No can do, sorry.

Tämä on juuri sellainen romaani mikä sopisi tutkimusaineistoksi johonkin kirjallisuuden aineopintojen analyysi- ja menetelmäharjoituskurssille. En edes osannut suhtautua tähän vapaa-aikalukemisena vaan alitajuisesti listasin koko ajan mielessäni fokalisaatioita ja muuta soopaa. Sopii pitää Nuorta valoa mielessä jos vaikka haluaa kirjoittaa pervoteoreettisen tulkinnan (se on oikea termi!) aukkopaikkojen funktioista (ja nyt tuo kuulosti pervolta, tarkoitin kyllä kerronnan aukkoja) jossain nykyromaanissa tjsp.

(Alan aina kertoa huonoja vitsejä kun en ihan ymmärrä.)

ps. nyt tajusin mikä ehkä oli kaikkein häiritsevintä tässä romaanissa: en löytänyt tästä mitään "valaisevaa lohtua" mitä takakannessa luvattiin! I want my money back (onneksi oli kirjaston kirja..)