Amerikan lapset

Anne Tyler
Otava 2006
329 sivua

...ja vielä yksi romaani kulttuurien yhteentörmäyksestä (mutta sentään ilman kiinalaisia tällä erää)! Jokin tässä takakannessa sai taas tarttumaan kirjaan johon en olisi uskonut tarttuvani:

Jin-Hon äiti Bitsy soitti lokakuussa kutsuakseen Yazdanit syömään. "Varhainen illallinen. Ja sitä ennen haravoidaan lehtiä."
Maryam mietti mahtoiko se olla jokin sosiaaliseen yhdessäoloon liittyvä idioottimainen ilmaus. Rikkoa jäätä, kaataa aitoja, puhua palturia, haravoida lehtiä... Mutta Bitsy sanoi: "Ajattelimme että olisi tosi hauskaa järjestää haravoimistalkoot ja antaa tyttöjen kieriä lehtikasoissa."

Periamerikkalaiset Donaldsonit ja iranilaistaustaiset Yazdanit ovat ystävystyneet adoptiotytärtensä kautta. Konfliktit ovat väistämättömiä, vaikka kaikki yrittävät miellyttää kaikkia. Tai ehkä juuri siksi.

...voi, tämä oli niin sympaattinen romaani että kääk. ♥ Hyvä on, yritän luotsata akateemista uraani kauhujen, traumojen ja angstien tutkimuksen suuntaan, mutta ehkä juuri siksi niin kovin rakastinkin lukea Amerikan lapsia vapaa-ajalla. Todellakin jotain sellaista, mitä en tuhkatiheään lue: periaatteessa vain simppeliä kuvausta kahden perheen kaveruuden ylä- ja alamäistä kymmenen vuoden ajalta. Kilttiä, aurinkoista muttei imelää, myhäilevää ja... puolueetonta? Pidin siitä, että kahta täysin erilaista kulttuuria kuvattiin tasapuolisesti, saattamatta toista niistä naurunalaiseksi tai kummalliseen valoon (mutta säilyttäen silti mukava jännite niiden välillä terveessä kilpailuhengessä, heh).

En edes välitä pohtia sitä, mikä teki Tylerin kerronnasta sellaista, että hahmot heräsivät eloon ja tunsin tosiaan saaneeni kaksi uutta tuttavapariskuntaa Baltimoresta. Tuli vain juuri sellainen olo romaanin lopussa että "No, ei siinä nyt oikeastaan mitään tapahtunut, mutta miten olisi jatko-osa seuraavista kymmenestä vuodesta?" Juuri sellainen olo, että olisin halunnut tietää miten perheet selviävät adoptiotytärtensä teini-iästä, päätyvätkö Yazdanien isoäiti ja Donaldsonien isoisä lyömään hynttyyt yhteen ja... sellaista. Oli haikeaa jättää hyvästit näille perheille.

Kansiliepeestä opin että Anne Tyler (s. 1941) on kirjoittanut peräti seitsemäntoista Baltimoreen sijoittuvaa romaania, esimerkiksi Pulitzerilla palkitun Hengitysharjoituksia. Mukavilta kirjan nimiltä kuulostivat myös Päivällinen koti-ikävän ravintolassa, Aikaa sitten aikuisina ja Pyhimys sattuman oikusta. En ihmettelisi ollenkaan, vaikka jossain vaiheessa olisin täällä taas kirjoittamassa jostakin Tylerin romaanista (tosin en ehkä ihan hetkeen; tämä ällölällykausi alkaa haihtua tällä erää).

Kiinalainen delegaatio

Luo Lingyuan
WSOY 2007
282 sivua

...luin sitten toisen kiinalaisen kirjoittaman romaanin toisessa illassa, mulla on näemmä taas kausi meneillään. Luottokaverini takakansi kertoi näin:

Saksalaistunut Song Sanya saa tehtäväkseen luotsata kiinalaista delegaatiota yhdeksäntoista päivän ajan. Kun korruptoituneista puoluepampuista ja rakennusyrittäjistä koostuva ryhmä saapuu kiertomatkalle Eurooppaan, on Sanyan käytettävä kaikki kekseliäisyytensä. Miten selvitä, kun jo vääränlainen rekisterinumero saa kiinalaiset hermotumaan, puhumattakaan italialaisesta ruoasta?
Mutta Sanya ei niin vain luovuta. Oli kyseessä sitten lompakosta kadonneet rahat, lähentelevä seurueen jäsen tai salainen vierailu Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueella, hän pitää ryhmän koossa kadottamatta huumorintajuaan.

Valitettavasti en innostunut tästä romaanista niin paljon kuin toivoin innostuvani. Rakastan kaikenlaisia matkakertomuksia sekä tarinoita kulttuureista törmäyskurssilla, mutta... niin. Luin kyllä Kiinalaisen delegaation vajaassa vuorokaudessa, mutta jotain jäi lukukokemuksesta uupumaan. Luulen ettei huumorintajuni ollut aivan sopiva tähän romaanin, enkä pitänyt tätä mitenkään ratkiriemukkaana vaan ajoittain jopa raivostuttavana. Hiukan liikaa ärsyttäviä tyyppejä ja hiukan liian vähän lempikaupunkieni kuvailua makuuni.

Tai... ehkä nuiva suhtautumiseni johtui vain siitä, että olin Delegaatiota lukiessani vielä aivan liikaa Pienen punaisen sanakirjan rakastavaisille lumoissa. Delegaatio oli minulle romaani sarjassani tulipahan-luettua-mutta-ei-tätä-omaan-kirjahyllyyn-tarvitse-ostaa-pölyttymään. Ainiin, ärsyttävää oli omalla tavallaan myös se, että ryhmässä tosiaan oli melkoinen määrä kiinalaisia, joita puhuteltiin nimeltä (Wang, Pan, Hai, Gao, Qian...), enkä koko lukukokemuksen aikana oppinut erottamaan niitä toisistaan, kukaan ei saanut mielessäni kasvoja -- ihmekös tuo siis että kokemus jäi laimeaksi. En myöskään ole suuri preesens-kerronnan ystävä...

Parempi onni seuraavan kiinalaisen kohdalla!

Pieni punainen sanakirja rakastavaisille

Xiaolu Guo
Atena Kustannus 2008
356 sivua

Jotkut valitsevat kirjansa kannen perusteella, toiset avaavat kirjan keskeltä ja lukevat kokeeksi kappaleen. Minä olen vanhanaikainen, valitsen valtaosan lukemisistani takakansitekstin perusteella. Kävin torstaina palauttamassa tutkimustyöni ja tunsin sen päälle ansaitsevani pienen kierroksen kirjaston Uutuuksia ja ajankohtaista -hyllyn ympäri. Poimin mukaani kirjan, jonka takakansi mainosti näin:

Kiinalainen Z. saapuu Lontooseen laukussaan sanakirja ja muistivihko. Sanakirjansa avulla hän alkaa tutustua uuteen kulttuuriin ja sen ihmisiin. Muistivihkoonsa hän kirjoittaa ihmetyksen aiheistaan, joita tuntuu riittävän. Kun Z. tapaa miehen, hän muuttaa tämän kotiin, vaikka mies pyysi häntä vain käymään. Kieli teettää muitakin tepposia, eikä kaikkia tarvittavia sanoja ole kirjoitettu Z:n suppeaan kiina-englanti -sanakirjaan.
Xiaolu Guon Pieni punainen sanakirja rakastavaisille on hauska ja haikea romaani toisiinsa törmäävistä kulttuureista sekä elämässään ajelehtivista rakastavaisista. Guon kertojanlahjat loistavat, vaikka Z:n sanavarasto on suppea ja aikamuodot päin honkia. Rakkauden avulla Z. saa kielen, ja maailma avautuu sana sanalta.

Rakastin tätä romaania ja luin sen vajaassa vuorokaudessa. Ensinnäkin olen huomannut, että jostain tuntemattomasta syystä pidän kovin kiinalaisista nykykirjailijoista, toisekseen maahanmuuttajatarinoista ja kolmanneksi olen vielä kaivannut Lontoota viime aikoina. Suurin syy rakastumiseen oli kuitenkin romaanin ihanan erityinen kieli, josta voin antaa lyhyen prologin mittaisen esimerkin. Ideana on tosiaan, että romaani on Z:n muistivihko, johon hän kerää omaa englanninkielistä sanakirjaansa. Lentokoneessa hän alkaa kirjoittaa tyhjään vihkoonsa englanniksi:

Prologi subst. näytelmän tai kirjan esipuhe
Nyt.
Peking yö kello 12.
Lontoo ilta kello 5.
Mutta minä ei kumpikin aikavyöhyke. Minä lentokonen sisässä. Minä 25 000 km maapallon päällä ja yrittää muistella kouluenglanti.
Ei tapaa sinua vielä. Sinä tulevaisuus.
Katsoo ulos iso taivaaseen. Lentohenkikunta pitäisi tekee oma aikavyöhyke pitkämatkan lentokonelle, tai matkustajat kuin minä hyvin sekaisin ajasta. Jos ruumis leijuu ilmassa, mihin maahan kuuluu?
Minun Kiinan kansantasavallan passi taittuu taskussa. Nyt kun minä kaukana Kiinasta, kysyn minältä miksi tulee länteen? Miksi pitää oppi englanti kuin on vanhempien halu? Miksi pitää ottaa diplomi lännestä? Minä en tietä, mitä tarvitsee. Joskus ei edes välitä, mitä tarvitsee. Ei välitä puhuuko englanti vai ei. Äiti puhuu vain kylän murre, ei edes virallinen mandariinikiina, mutta hän tulee rikkaaksi isän kanssa tekemällä kenkä meidän pikkukaupunkissa. Elämä ookoo. Miksi heillä halu muutta minun elämä?
Ei puhu englanti.
Pelkää tulevaisuus.

Kaksi ajatusta: 1) kuulostan varmasti suurinpiirtein samalta kirjoittaessani englantia, mutta äkkiä se ei tuntunutkaan niin vakavalta, 2) haluan ehdottomasti lukea tämän alkuperäiskielellä, siis englanniksi (ja tilasinkin sen samantien, postia odotellen).

Ehkä satuin lukemaan tämän kirjan vain juuri oikealla hetkellä kun näin rakastuin, tämä oli juuri jotain, mitä tarvitsin. En voi kuin ihailla Z:n rohkeutta, sitä miten Z oppii tulemaan toimeen täysin vieraassa kulttuurissa ja vieraalla kielellä. Kuten sanottu, ehkä olin hiukan helpolla tuulella, mutta tämä kirja tuntui antavan minulle vastauksen erääseen toiseenkiin mieltäni painaneeseen ongelmaan (ja huomatkaa miten paljon Z:n kieli on kohentunut puolessa vuodessa!)

Täytän 24. Nyt on vuohen vuosi. Vuohi on myös minun eläinmerkkini. Nyt on minun toinen kahdestoista vuosi syntymän jälkeen, siis elämäni tärkein vuosi, koska tänä vuonna kohtaan kohtaloni. Äiti sanoo niin.

Rakastin tuota pientä ajatusta! Nyt on tiikerin vuosi, toinen kahdestoista vuosi syntymäni jälkeen, elämäni tärkein vuosi, koska tänä vuonna kohtaan kohtaloni. Ei sillä että olisin myöntänyt sitä kenellekään, mutta ajatus 24 vuotta täyttämisestä on vaivannut mieltäni, mutta äkkiä se ei vaivaakaan. Olen yhtäkkiä toiveikas, jännittynyt ja innoissani -- mikä mahtaakaan olla kohtaloni? Täytän 24 huhtikuussa ja sen jälkeen aion pitää aistit avoimina enkä pelkää enää.

Kuinka paljon enemmän voi toivoa pieneltä romaanilta?

ps. eikä siitä tosiaan sitä huumoriakaan puuttunut:
"Minä luulin että englanti kumma kieli. Mutta ranska vielä kummempi. Ranskalaisen kala on poisson, leipä pain ja lettu crepe. Poison, pain, crap. Myrkkyä, tuskaa, paskaa -- sitä ne syövät joka päivä."
;-)