Matka mullan alle

eli kuolematyöntekijöiden arki
Gustaf Molander
Työterveyslaitos 2009
254 sivua

"Ihmisen katoavaisuus halutaan nykykulttuurissa pitää piilossa. Siksi myös viimeisestä matkasta huolehtivat työntekijäryhmät ovat jääneet näkymättömiksi ja vaille heille kuuluvaa arvostusta. Tämä kirja kertoo vainajan hautaan saattamiseen tarvittavasta työstä ja sen tekijöistä. Kuolleet kulkevat mullan alle päättyvän matkansa monien käsien kautta. Työtään ja siinä jaksamistaan pohtivat sairaaloissa vainajien kuljettamisesta ja säilyttämisestä vastaavat työntekijät, hautaustoimistoväki sekä krematorio-, kappeli- ja hautausmaatyötä tekevät. Kirja perustuu tutkimukseen, jossa on haastateltu ja havainnoitu ihmisen viimeisestä matkasta huolehtivia. Alan ammattiryhmiä on ensimmäisen kerran tutkittu Suomessa näin laajasti."

...helppo arvata että tämä kirja oli aivan pakko lukea! Itse olen viettänyt viimeiset 3 kesää juuri kuolematyössä (tosin kahvahdan kyseistä termiä) ja oli määrittelemättömällä tavalla otettu olo siitä, että aiheesta on vihdoin kirjoitettu ihan oikea tutkimus. Oma työpisteeni on siellä vainajan matkan loppupäässä, joten oli erityisen kiinnostavaa lukea siitä, miten ja missä kaikkialla "kaverit" kulkevat ennen kuin päätyvät kylmiöömme. Toisaalta oli yhtälailla mielenkiintoista lukea kuinka kollegani olivat arvioineet itselleni niin kovin tuttua duunia -- tosin rehellisyyden nimissä on sanottava että olen 99-varma että jossain kohdissa totuutta oli kaunisteltu, mutta... menköön. Tämän tutkimuksen selvä tarkoitushan oli kohottaa alan imagoa ja todistaa että "on ne tyypit ihan normaaleita vaikka tekevätkin aika outoa työtä".

Lukiessani taittelin ahkerasti kirjasta sivuja hiirenkorville (synti & häpeä, kyseessähän oli kirjaston omaisuus) ja mietin että kun kirjoitan blogia tästä niin tuo ja tämä pitää mainita sekä tämä vitsi muistaa kertoa ("Mikä on kaikkein vaarallisin kamppailulaji? - No Creutzfield-Jacobin paini!"), mutta antaa olla, en piinaa asiaa kammoavia sepustuksillani ja asiasta kiinnostuneet puolestaan saavat itse etsiä kirjan käsiinsä. Lyhyesti summaten voi sanoa että pidin tätä hyvin kirjoitettuna ja arvostin erityisesti huumorin korostamista, olenhan itse aina sanonut että parasta työssä on työkavereiden huumori ;-)

"Melkein kaikki työntekijät korostivat, ettei kuolematyössä niinkään tule ajatelleeksi omaa kuolemaa, vaan pikemminkin omaa elämää ja sen hyviä hetkiä. Muiden kuolema avaa silmät omalle elämälle."

Kuin surmaisi satakielen

Harper Lee 1960
Gummerus
411 sivua

Taustatarina: en ollut koskaan kuullut klassikosta nimeltä To Kill A Mockingbird kun teimme kyseisestä romaanista jotain sanastotehtäviä englannin kurssilla joskus vuosia sitten. Mieleen jäi kuitenkin se, kuinka aivan ihana englanninopettajani totesi minulle "Never heard of it? Well, you'd probably like it, you have such a strong sense of right and wrong". En ollut ikinä ajatellut omaavani mitenkään erityistä käsitystä oikeasta ja väärästä, ja unohdin koko kohteliaisuuden muutamassa päivässä.

Kunnes... tässä päivänä muutamana jälleen kiertelin kirjaston Ajankohtaista-hyllyä, jonka teemana tällä kertaa olivat Unohdetut Klassikot. Kesti hetken aikaa muistella miksi sanayhdistelmä Kuin surmaisi satakielen kutitti mieltä, mutta sitten tajusin että tämähän on nyt se To Kill A Mockingbird suomeksi. Tiedän (ex)englanninopettajani olevan harvinaisen pätevä ihmistuntija, joten oli pakko poimia tämä romaani lukuun, ihan vain katsoakseni pitäisinkö siitä tosiaan ja jos pitäisin, miksi.

Takakannen luin lähinnä vain muodon vuoksi, sillä olinhan jo päättänyt ottaa tästä romaanista selvää. Mutta kirjoitettakoon se nyt tähän että peruskuvio käy selväksi:

Kahdeksanvuotias Scout kasvaa isänsä ja veljensä kanssa 1930-luvun Alabamassa, Maycombin kaupungissa. Aurinkoiset kesäpäivät ovat täynnä sopivan kokoisia seikkailuja, ja Scout opettelee elämään pienin askelin. Mutta kaupungin uneliaan pinnan alla kytee patoutunutta vihaa.
Scout on autuaan tietämätön turvallisen maailmansa ristiriidoista, kunnes eräs oikeudenkäynti paljastaa kotikaupungin todelliset kasvot. Nuorta mustaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta, ja Scoutin isä ryhtyy puolustamaan häntä. Ennakkoluulot ovat syvään juurtuneita, ja moni haluaa jakaa oikeutta myös tuomioistuimen ulkopuolella. Scout joutuu kohtaamaan asioita, joita ei vielä pysty ymmärtämään. Edessä on kasvun aika.

Rakastuin tähän! ❤ En ollut pitkiin aikoihin rakastunut romaaniin tällä tavoin, edellinen taisi olla se Amerikan lapset silloin kevättalvella. On ihanaa rakastua romaaniin niin perin pohjin ettei millään haluaisi erota henkilöhahmoista viimeisen sivun lopussa. Eli... opettajani oli oikeassa (jälleen kerran), pidin tästä tosiaan ja luulen että se liittyi nimenomaan moraaliini. Huomasin että minulla todellakin on erityisen tarkka käsitys oikeasta ja väärästä, ja se käsitys sopi täsmälleen Harper Leen teoksessaan esittämiin dilemmoihin.

Koin tämän viihdyttävänä, helppolukuisena, lämminhenkisenä, koukuttavana ja silti sopivan haastavana romaanina. Hei, ja ensimmäistä kertaa elämässäni myös kiinnostuin seuraamaan oikeudenkäyntiä, aiemmin en ole moisista juristikieroiluista kiinnostunut sen paremmin elokuvissa, TV:ssä kuin kirjoissakaan (mutta tässä poikkeuksena olikin se ettei Atticus ollut mikään kieroilija vaan maailman hyväsydämisin juristi).

Tajusin vasta romaanin luettuani ettei tämä olekaan ensimmäinen mustien oikeuksia pohtiva romaani johon olen rakastunut. Rakastan myös Tony Morrisonin klassikkoa Beloved, joka sivuaa samoja teemoja. Hmm-mm, jokin näissä tasa-arvokysymyksissä näyttää vetoavan oikeudentajuuni, mutta en vaivaudu analysoimaan viehtymystäni toteamista pidemmälle.

"Mockingbirds don't do one thing but make music for us to enjoy. They don't eat up people's gardens, don't nest in corncribs, they don't do one thing but sing their hearts out for us. That's why it's a sin to kill a mockingbird."

...siinä selitys romaanin (mielestäni kovin kauniille) otsikolle ♡

Murha, taikuus ja lääkintä

- Lääkeaineiden historiaa -
John Mann 1992
Art House
240 sivua

"Murha, taikuus ja lääkintä selvittää mordernin farmakologian kemiallista perustaa sekä antaa kattavan kuvauksen siitä, miten luonnon antimia on käytetty eri kulttuureissa kautta aikojen. Alkeelliset kulttuurit oppivat tunnistamaan ja käyttämään hyötykasveja lähinnä epäonnisten kokeilujen kautta. Samalla opittiin käyttämään kasveja paitsi ravintona myös metsästyksessä, teloituksissa ja sodankäynnissä, eutanasiassa, noituudessa ja uskonnollisissa riiteissä sekä tietenkin lääkkeinä. Nykyään tätä perimätietoa hyödynnetään moderneissa lääkeaineissa sekä nautintoaineissa, joiden historiaa teos kiehtovasti valaisee."

Yay! Löysin tämän ihan vahingossa farmasian hyllystä kun oikeastaan etsin psykiatrian hyllyä ja teoksen nimi pisti silmään... random-löydöt ovat usein niitä parhaita. "Lääkkeet on kivoja" ja luettuani Pharmaca Fennican muutamaan kertaan tämä historiakatsaus oli oikein viihdyttävä.

Sivuun mennen sanoen olin ihan tyytyväinen että luin tämän nimen omaan suomeksi enkä alkuperäistä englanninkielistä laitosta, sillä rehellisyyden nimissä on myönnettävä että osa kemiallisen pilkun viilauksista meni viuhuen yli hilseen ihan näin äidinkielelläkin... mutta onneksi mukaan oli liitetty reilusti hupaisia anekdootteja onnettomista lääkekokeiluista (miltä kuulostaisi "oppineiden uloste" lääkkeenä päänsärkyyn?), joten lukeminen ei tuntunut lainkaan kemian tenttiin tankkaamiselta. Suorastaan ahmin yksityiskohtaisia esityksiä eri myrkkyjen vaikutuksista ja tiedän että tulen palaamaan tämän kirjan pariin seuraavan kerran kun olen kirjoittamassa jotain fiktiivistä murhajuttua. Yleensä en ole kiinnostunut historiasta (synti ja häpeä!) ja kemiastakin pidän vain Hienojen Sanojen ansiosta, mutta... sanotaanko nyt vielä kerran että tämä oli mainio esitys aiheestaan.

PS.
Löysin tästä teoksesta myös uuden in english lempisananlaskun: Candy is dandy but liquor is quicker! ...kuulostaa hauskalta ääneen (kokeilkaa vaikka) ja on, oh, so true ;-) Puhehan oli siis naisten (lisäisin että miksei miestenkin) hurmaamisesta.

Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia

Kootut teokset osa 1
H.P. Lovecraft
Kustannus Jalava 2009
310 sivua

Myönnettäköön että suhtautumiseni H.P. Lovecraftin kirjallisiin ansioihin on aina ollut melko ristiriitainen: toisaalta arvostan tapaa jolla Lovecraft on aina "tehnyt kotitehtävänsä" (lue: sisällyttänyt suurimpaan osaan novellejaan henkilöhahmojen perinpohjaiset sukuselvitykset ja vaivautunut valottamaan kummitustalojensa vuosisataisia historioita perustusten valamisesta lähtien), mutta toisaalta ainakin novellien tietynlainen kaavamaisuus tuppaa ärsyttämään ("ahaa, kohta ne varmaan löytää tuolta portaat maanalaiseen kadonneeseen kaupunkiin" tai "hmm-mm, tuota kylää piinaa varmaan taas joku Cthulhun pikkuserkku").

Tällä lukukerralla kuitenkin pidin Lovecraftin novelleista enemmän kuin aiemmin, mikä sitten ikinä olikaan moiseen syynä. Varsinkin Kammottu talo (1924) ja Varjo Innsmouthin yllä (1931) upposivat. Sen sijaan antologian nimikkonovelli Kuiskaus pimeässä (1930) oli ainut, jota en sitten millään saanut luettua loppuun asti -- syyksi arvelisin sitä, että se on teoksen viimeinen ja tuntui jälleen kerran toistavan toisen ulottuvuuden mörököllien rähinöintiä syrjäkylien metsissä ja olin juuri jo lukenut jokusen tarinan samaa sarjaa.

Kokoelmasta löytyvät siis seuraavat novellit vuosilta 1924-1930:

Kammottu talo
Arthur Jermyn
Rotat seinissä
Hautaholvissa
Varjo Inssmouthin yllä
Cthulhun kutsu
Dunwichin hirviö
Kuiskaus pimeässä

Lisäksi löytyy harvinaisen mainio esipuhe jonka on laatinut Markku Sadelehto. Erityisen kiinnostava yksityiskohta oli itselleni uusi tieto siitä, että Lovecraft oli aikoinaan hurahtanut lukemaan Houston Steward Chamberlainin yli 1000-sivuisen kirjan Foundations of the Nineteenth Century ja pitänyt sen rotuoppeja tieteenä -- kyseisestä eepoksesta siis löytyvät natsien rotuopin juuret. Siltä pohjalta oli kieltämättä mielenkiintoista lukea kokoelman novelleja, joista useammassa kuin yhdessä ongelmat juontuvat kahden yhteensopimattoman rodun risteytymisestä (EI, en suinkaan väitä Lovecraftia natsiksi, huomautan vain että kaikki mitä luemme vaikuttaa siihen miten kirjoitamme, ja sitä ei voi kukaan auttaa).

Ei kerta kaikkiaan muuta sanottavaa tästä = kepeää syyskesän lukemista, mutta tuskin minulle koskaan mitään sen syvällisempää. Tulen tuskin koskaan ymmärtämään Lovecraftin nimen ympärille kohonnutta Cthulhu-mytologiaa, mutta eihän sitä kaikkien kaikkea tarvitsekaan... right?